J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme


Kun rauhalliselle maaseudulle ilmaantuu ensin jättiläinen ja sitten lohikäärme, kansa on kauhuissaan. Miten käy Gilesin, mainion maamiehen, joka joutuu niiden kanssa vastakkain. 

Sormusten herran kirjoittajan kiehtova tarina sijoittuu muinaiseen Britanniaan, jossa oli "nykyistä enemmän aikaa ja vähemmän ihmisiä, joten useimmat miehet olivat merkkimiehiä".

Pieni pistäytyminen taattuun satu-Tolkieniin tekee ihan hyvää kiireisen syksyn keskellä. Vanha kunnon Maamies ja lohikäärme on tullut aiemmin luettua kerran jos toisenkin, mutta edellisestä lukukerrasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että uusintaluku oli paikallaan nyt, kun päädyin hankkimaan teoksen itselleni. Tässä versiossa ovat suloiset Pauline Baynesin kuvitukset, joissa on oikein autenttisen oloista keskiaikaista henkeä mutta samalla tekstiin sopivaa vekkuliutta. 

Olen tosiaan lukenut Maamiehen ja lohikäärmeen ensimmäisen kerran suunnilleen kaksitoistakesäisenä, kun olin juuri saattanut loppuun siihenastisen elämäni vaikuttavimman lukukokemuksen, Tarun sormusten herrasta, ja sen innostamana ahmin kaiken Tolkienin kirjallisuuden, minkä suinkin sain käsiini. Maamies ja lohikäärme teki tuolloin rempseydellään suuremman vaikutuksen kuin surumielinen Seppä ja satumaa (kuten arvata saattaa, Niukun lehti, Saduista ja Mythopoeia menivät tuolloin ohi niin että viuhui). 

Maamies ja lohikäärme on siis lyhyt satu maamies Hamista, joka sattumalta ajautuu valtakunnan sankariksi. Teoksen nimessä esiintyvä vastapeluri on kaikkien aikojen suosikkilohikäärmeeni, juonikas Chrysophylax Dives. En oikein osaa sanoa, mikä juuri Chrysophylaxissa on niin mainiota - ehkäpä se on sen jekkuileva luonne, joka kuitenkin sulautuu saumattomasti petoeläimen mieleen. Ja kaiken tämän lisäksi se on onnistuneesti toinen tarinan sankareista - joista kumpikaan, jos rehellisiä ollaan, ei ole kovin sankarillinen.

Sadusta tekee niin tehokkaan sen yhdistelmä miltei satiirista pseudokeskiaikaista ilottelua sekä vetävää seikkailujuonta. Kaikki hahmot ovat maailmaan hyvin istuvia karikatyyreja, joissa on Tolkienille ominaista pientä, sävyä mukavasti antavaa äkkivääryyttä. Lempeästi kuvattuja hahmoja vaivaavat milloin mitkäkin ihmismielen vaivat kuten itsekkyys, ahneus, vahingonilo tai pelkuruus. Siitä huolimatta heistä järjestyy kuninkaita, ritareita ja yleisiä sankareita. Näkisin myös, että teoksen viittaus "aikaan, jolloin useimmat miehet oli merkkimiehiä" on pientä irvailua myös historiankirjoitukselle.

Kuten milteinpä kaikkien Tolkienin satutuotannon teosten laita on, myös Maamies ja lohikäärme on saanut alkumuotonsa improvisoidusta suullisesta kertomuksesta. Kiinnostavasti teoksen kirjoitusaika edeltää Hobittia melko tiiviisti, ja siinä onkin nähtävissä samankaltaisia aineksia: omaan turvalliseen arkeensa kiintynyt ja vastahakoinen päähahmo, joka kuitenkin suorastaan kiskotaan seikkailuun, ja joka voittaa lopulta kaikki esteet nokkeluudellaan. Giles on myös sisimmältään varsin myötätuntoinen - myös vastustajiaan kohtaan.

Häntä voisikin - pienin varauksin mutta tuskin täysin aiheetta - nimittää ehkäpä jonkinlaiseksi proto-Bilboksi. Kampituksia ja juksutuksia täynnä oleva henkien taisto lohikäärmeen kanssa on sekin asetelma, joka toistuu Hobitissa. Ja vaikka itse näkisin tietyn juonikkuuden Tolkienin kaikkien lohikäärmeiden ominaisuudeksi (niitä nimittäin riittää), on Chrysophylaxin ja Smaugin käytöksessä ja puheenparressa niin paljon yhteneväisyyksiä, että Chrysophylax puolestaan kävisi oikein erinomaisesti proto-Smaugista.

En nyt tässä kuitenkaan tarkoita, että Maamiehen ja lohikäärmeen paras anti olisi hobittimaisien aihioiden bongaamisessa. Satu toimii erittäin hyvin omana itsenäänkin ja ehkä vielä paremmin, jos ei ole Hobittia lukenut. Se etenee varsin sopivassa tahdissa vaikka asiat kuvaillaan hyvin lyhyesti - aina tosin pilke silmäkulmassa. Vaikka Tolkienia on (ihan aiheestakin) kyseenalaistettu erityisesti nykyaikana arvomaailmasta, joka ei oikein enää ole valtavirtaa nykymaailmassa, tässä teoksessa pieniä nykylukijan ihmettelynhetkiä on vain muutama. Yksi niistä tosin on täydellinen naishahmojen puute - ei mitään uutta auringon alla Tolkien-hyllyllä. Mutta ei kai siinä muu auta kuin jälleen todeta, että aika aikaansa kutakin. (Ei tosin sillä, että kirjoitusaika tekisi asiasta yhtään vähemmän ongelmallista.)

Vielä sananen nonsensen perinnöstä, joka tässä(kin) Tolkienin satuteoksessa on läsnä. Vaikka sisällöltään ja juoneltaan Maamies ja lohikäärme on varsin selkeästi ja konstailematta etenevä, on jotakin pientä huvittelua ja konstailua silti varsin tolkienmaiseen tyyliin havaittavissa. Hyvä esimerkki ovat vale-etymologiat - satu esittelee useampiakin brittiläisiä paikannimiä, jotka muka ovat saaneet alkunsa kertomuksen tapahtumista ja hahmoista. Nonsensea (tai vähintäänkin nonsenselta maiskahtavaa) siitä tekee nähdäkseni sana-assosiaation kautta merkityksestä toiseen kulkeminen. Nyt jäi mielen päälle ihan kiinnostava kysymys: ovatko ihan oikeatkin paikannimien etymologiat luettavissa nonsensena mielivaltaisuudessaan? Ehkä eivät, mutta se on hauska ajatus. (Mutta kun katsoo Suomenkin paikannimiä, saa kerta toisensa jälkeen ällistyä niiden yllättävyyttä ja äänteellistä humoristisuutta.)

Pauline Baynesin kuvituksista sen verran, että ensimmäisellä lukukerralla silloin aikoinaan olin ihan innoissani, kun luin takakannessa Maamiehessä ja lohikäärmeessä olevan juuri Baynesin kuvitukset - olinhan viettänyt tuntikausia Baynesin Narnian tarinoihin tekemien lumoavien kuvitusten seurassa. Järkytys olikin suuri, kun Baynes Maamiehessä ja lohikäärmeessä esitteleekin kuvittajantaitonsa laajuutta ja on luonut pseudokeskiaikaiseen tarinaan pseudokeskiaikaisen kuvituksen, joka jäljittelee vanhoja keskiaikaisia lasimaalauksia ja puupiirroksia.

Se selittänee, miksi olin muistanut kuvituksen olevan vaatimattomampaa kuin miksi se nyt paljastui. Kuvitukset ovat humoristiset ja tyylikkäät, vaikka niistä ehkä paikoin puuttuukin - keskiaikaisen kulmikkaan tyylin vuoksi - Baynesin kuvituksille tunnusomaista sulokkuutta. Toisin kuin teini-ikäinen minäni, osasin tällä kertaa arvostaa oikein mainiosti toteutettuja keskiaikaishenkisiä kuvituksia. Onkin kiinnostavaa, ettei niitä oikein voisi sanoa lastenkirjalle optimaaliseksi kuvitukseksi, vaikka periaatteessa teos on (lasten)satu. Syy lienee se, että Tolkienia myydään genrestä huolimatta monenikäisille ja ehkäpä jopa enemmän aikuisille kuin lapsille.

Täytyy onnitella itseäni: kerrassaan loistohankinnan tulin tehneeksi. Nyt minulla alkaa olla jo puoli hyllyllistä satutolkienia, mutta nähdäkseni sitä ei voi liikaa koskaan olla. Tulen varmasti lukemaan Maamiehen ja lohikäärmeen vielä monen monta kertaa. On mukavaa, kun hyllyssä on tuttuja ja turvallisia luottoteoksia, joiden puoleen kääntyä milloin tahansa. Maamies ja lohikäärme takaa hyvän lukukokemuksen. Ja saapa nähdä, saisinko joskus aikaiseksi Chrysophylax Dives -aiheisen exlibriksen kuten olen jo mennyt uhoamaan.

---

J. R. R. Tolkien 1949/2001: Maamies ja lohikäärme
WSOY. Helsinki.
Suom. Panu Pekkanen
80s.
Kuvitus: Pauline Diana Baynes
Kansi: Kristiina Segercrantz

Kommentit

Viikon luetuimmat