Antti Tuuri: Maan avaruus
Laajalle, lakealle Saskatchewanin preerialle on kohonnut suomalaisten perustama ihanneyhteiskunta, jonka johdossa on monitaitoinen ja -tietoinen utopisti Blomberg. Tänne ajautuu taloudellisen laman kuristamilta työmarkkinoilta myös John Hawk eli Johannes Hakala. Työtä ja leipää on yllin kyllin, mieliala on innostunut; mutta sitten John Hawk löytää itsestään ominaisuuksia, joita ei kykenekään hallitsemaan.Maan avaruudessa huipentuvat Tuurin siirtolaisromaanien monet teemat: yksityisen ihmisen unelmat, syyllisyys ja syyttömyys, yhteiskunnan raju muuttuminen, eri yhteiskuntaluokkien väistämätön törmäys, uuden ja vanhan maailman kohtaaminen, idealismin ja realiteettien erikotisuus. Romaanin näkymät ovat laajoja ja väkeviä, sen ihmiskohtalot vaikuttavuudessaan ainutlaatuisia.
Toisessa Pohjanmaa-sarjan osassa jatketaan täsmälleen siitä, mihin ensimmäinen osa Uusi Jerusalem jäi. Johannes Hakala - edelleen myös ensimmäisen persoonan kertoja - on jättänyt toistaiseksi kaivoshommat taakseen ja ryhtynyt maanviljelijäksi. Saskatchewanin äärettömillä aroilla tosin on hitusen enemmän lääniä kuin lakeuksilla, joten Hakala pääsee muun muassa vaivaamaan päätään neljän hevosen vedettävällä leveällä kyntöauralla. Hakalan lakoninen ja liki kaikista tunteista riisuttu kertojanääni jatkaa edelleen lukijan ainoana näkökulmana varsin kovana näyttäytyvään rajaseutujen elämään.
Pohjalaisuus näkyy Maan avaruudessa vähemmän eksplisiittisesti kuin ensimmäisessä osassa, jossa ainakin vielä puheissa oltiin usein myös Suomen kamaralla ja ympärillä pyöri jatkuvasti naapuripitäjien miehiä ja naisia. Jäljellä niistä päivistä ei ole kuin Hakala, ja hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kiertävät päättäväisesti kaiken, mikä liittyy lähtökontuihin. Pohjalaisuutta edustaa enää Hakala itse: hänen jääräpäinen suhtautumisensa omiin näkemyksiinsä ja toimintatapoihinsa sekä hyvin vähäinen sietokyky häntä syystä tai toisesta tilille vaativiin. Tappelun sijaan Hakala on silti ennemmin sitä tyyppiä, joka tuppisuisena lähtee vaikka sitten tarpomaan toiseen kaupunkiin pitkin metsikköjä talviviimassa, jos muiden meno ei miellytä.
Eli toisin sanottuna sama miehen malli jatkuu säröttömänä tässäkin teoksessa. Hakala
pysyy edelleen hahmona hyvin etäisenä - välillä jouduin jopa
pysähtymään ja pohtimaan, mitä hän oikeastaan edes hakee Blombergin
kylästä tai miksi ylipäätään tekee mitkäkin päätökset. Totesin lopulta
vastauksen olevan toimeentulo, jota ei niin haittaa uskonnollinen, jopa
kultinomainen odottaminen maan päälle laskeutuvaa Uuden Jerusalemin kaupunkia timantti- ja kultamuureineen.
Tavallaan Hakalan ensimmäisen persoonan kerronta on sarja päätöksiä, joiden perusteet on
häivytetty jättämällä kertomatta ne kokonaan. Niiden taustalla oleviin
tunteisiin tai järkeilyihin viitataan hyvin ohimennen, aivan kuin ne
olisivat vain päätöksen sivuseikka eivätkä niiden syy.
Tavallaan tällaiset esitykset (suomalais)miehen sielunelämästä ovat osa sitä ongelmaa, jonka seurauksena niin monet miehet vielä nykyäänkin jäävät ilman tarvitsemaansa arjen tukea - koska he eivät sitä koe voivansa pyytää, eikä sitä heille tarjota. Arjessa edetään vain omia päätöksiä korostaen ilman, että päätöksiin ohjaavia motivaattoreita tarkastellaan tai kyseenalaistetaan. Tai ehkä nykyään korostetaan samaan tapaan rationaalisuutta ikään kuin tunteiden korvaajana. Tottahan kuitenkin on, että tunteilla on tärkeä merkitys ihmismielen toiminnassa ja toimintaperusteissa, eikä tunnekäsittelystä kieltäytyminen ole kovin psyykkisesti terveellistä.
Ajankuvana teos tietysti toimii, mutta nähdäkseni tällaisista narratiiveista kannattaa olla tietoinen - sen verran vahvasti ne kulttuuria läpäisevät ja niillä on ihan tosielämän seurauksiakin. Yksi karu esimerkkihän on tietysti se, että esimerkiksi mies parisuhdeväkivallan uhrina on alkanut saada näkyvyyttä julkisessa keskustelussa vasta 2010-luvulla(!). Ja hyvä niin, että aiheesta puhutaan, mutta väitän, että yksi keskeisiä kulttuurillisia rakenteita, joka on tätä kehitystä hidastanut, on ollut juuri tällainen miehen malli. Romaanihahmo Hakala ei ehkä loppupeleissä tarvitse mitään tai ketään, mutta oikeat ihmiset ovat välillä tarvitsevia ja haavoittuvia, ja se on ihan terveellistä myöntää.
Takakansitekstissä mainitaan monia hyvinkin ylevän kuuloisia teemoja. Eivätkä ne ole tyhjiä sanoja: esimerkiksi idealismi törmää realiteetteihin monellakin tasolla, kun Uuden Jerusalemin ihannekylä on ihmisluonnon synkempien puolien vuoksi vaakalaudalla ennen kuin on ehtinyt edes vakiintua. Samoin Hakala huomaa, että rehellinen palkka rehellisen työn vastineena on hyvin kaukainen unelma, kun lama saa yömajat täyttymään ja monien omaisuudet menettämään arvonsa. Hakalalle, entiselle talonisännälle, valkenee realiteetti asemastaan siirtolaisena tuhansien ja taas tuhansien samanlaisten joukossa.
Tavallaan tällaiset esitykset (suomalais)miehen sielunelämästä ovat osa sitä ongelmaa, jonka seurauksena niin monet miehet vielä nykyäänkin jäävät ilman tarvitsemaansa arjen tukea - koska he eivät sitä koe voivansa pyytää, eikä sitä heille tarjota. Arjessa edetään vain omia päätöksiä korostaen ilman, että päätöksiin ohjaavia motivaattoreita tarkastellaan tai kyseenalaistetaan. Tai ehkä nykyään korostetaan samaan tapaan rationaalisuutta ikään kuin tunteiden korvaajana. Tottahan kuitenkin on, että tunteilla on tärkeä merkitys ihmismielen toiminnassa ja toimintaperusteissa, eikä tunnekäsittelystä kieltäytyminen ole kovin psyykkisesti terveellistä.
Ajankuvana teos tietysti toimii, mutta nähdäkseni tällaisista narratiiveista kannattaa olla tietoinen - sen verran vahvasti ne kulttuuria läpäisevät ja niillä on ihan tosielämän seurauksiakin. Yksi karu esimerkkihän on tietysti se, että esimerkiksi mies parisuhdeväkivallan uhrina on alkanut saada näkyvyyttä julkisessa keskustelussa vasta 2010-luvulla(!). Ja hyvä niin, että aiheesta puhutaan, mutta väitän, että yksi keskeisiä kulttuurillisia rakenteita, joka on tätä kehitystä hidastanut, on ollut juuri tällainen miehen malli. Romaanihahmo Hakala ei ehkä loppupeleissä tarvitse mitään tai ketään, mutta oikeat ihmiset ovat välillä tarvitsevia ja haavoittuvia, ja se on ihan terveellistä myöntää.
Takakansitekstissä mainitaan monia hyvinkin ylevän kuuloisia teemoja. Eivätkä ne ole tyhjiä sanoja: esimerkiksi idealismi törmää realiteetteihin monellakin tasolla, kun Uuden Jerusalemin ihannekylä on ihmisluonnon synkempien puolien vuoksi vaakalaudalla ennen kuin on ehtinyt edes vakiintua. Samoin Hakala huomaa, että rehellinen palkka rehellisen työn vastineena on hyvin kaukainen unelma, kun lama saa yömajat täyttymään ja monien omaisuudet menettämään arvonsa. Hakalalle, entiselle talonisännälle, valkenee realiteetti asemastaan siirtolaisena tuhansien ja taas tuhansien samanlaisten joukossa.
Jälleen, kuten sarjan edellisessä osassa Uudessa Jerusalemissa, kaikista vaikuttavinta kirjassa on ajankuva. Siirtolaisuushistoria on sellainen aihe, josta voisin olla vieläkin yleissivistyneempi kuin tällä hetkellä, ja näin konkreettinen ja uskottava kuvaus Pohjois-Amerikan siirtolaisuudesta on antanut ihan uuden näkökulman aiheeseen. Kaunokirjallisuus sitten ehkä sivistää itsessäänkin, mutta minulle ainakin muodostui hyvin vaikuttavia mielikuvia aiheesta, ja kipinä aiheeseen syttyi ihan eri tavalla. Toisaalta olen kiinnostunut tietämään, miten sarjan tulevissa osissa Hakalan suvussa näkyy tämä siirtolaisuusperintö - vai näkyykö lainkaan.
Seuraavassa osassa päästäänkin sitten kotimaisen kirjallisuuden kestoaiheeseen, kun talvisota heittää myös Pohjanmaa-sarjan näyttämön Suomeen. Saapi nähdä, mitä miljöön ja sukupolven vaihdos tekee sarjalle. Ainakin toistaiseksi nämä kaksi osaa ovat olleet kuin samaa teosta, ja ne olisivatkin toimineet nähdäkseni myös yhtenä laajana 600:n sivun kokonaisuutena. Aavistelen - osin sarjan epäkronologisen kirjoitusjärjestyksen vuoksi - että tässä sarjassa voi olla hyvinkin omat tyylilliset "alasarjansa". Sen enepää spekuloimatta: se jää nähtäväksi. Ei kun Talvisotaa kohti.
---
Antti Tuuri 1989: Maan avaruus
Otava. Helsinki.
301s.
Kommentit
Lähetä kommentti