Ruth Rendell: Hepokatti


Hepokatti ei ole perinteinen murhadekkari, sillä Rendellin mielestä murhadekkarin aika on ohi. 

Clodagh Brownia ahdistaa. Lontoo tuntuu turhan suurelta, korkeakoulu väärin valitulta ja kostea kellariasunto silkalta painajaiselta, sillä Clodagh kärsii ahtaan paikan kammosta. 

Hämmennys nostaa pintaan myös menneisyyden salat. Onneksi kaikki muuttuu, kun Clodagh tutustuu naapurin opiskelijapoikaan. Silverillä on lokoisat olot, sillä hän on perinyt rutkasti rahaa isoäidiltään. Hänen ullakkoasunnossaan majailee outo viiden nuoren kopla, jota yhdistää katoilla kiipeily. Jokaisella on omat syynsä karttaa katuja.

Kun Clodagh rakastuu Silveriin, opinnot saavat jäädä. Päivät kuluvat suloisessa horteessa yöllisten seikkailujen jälkeen. Aamuteekin maistuu auvoiselta räystäällä nautittuna. Sitten arki nyrjähtää sijoiltaan ja eteen repeää pyörryttävä kuilu. 

Tämäkin teos kuuluu lähimmän saatavilla olevan kirjahyllyn (tavalliseen lukemistooni nähden) suorastaan eksoottiseen valikoimaan. Olin tosin jo vuosia sitten saanut suosituksen lukea Rendellin teos, mutta jostain syystä en siihen koskaan tullut tarttuneeksi. Nyt sitten saapui tilaisuus suorastaan tarjottimella, ja ilokseni minulla oli aikaa tarttua siihen. Aina - tai, myönnetään, melko usein - minulle suositellut kirjat eivät vakuuta, mutta tällä kertaa suositus osui nappiin. Teos lähestyy mainiosti psykologista romaania mutta pysyy kuitenkin kevyenä ja nopealukuisena ollen paikoin viihteellisen rajoilla. Lähin samanoloinen vertailukohta voisi olla Carol Shieldsin romaanit, mutta vielä kunnianhimoisemmalla psykologisella otteella.

Keskeisin syy kirjan miellyttävyydelle on päähenkilö Clodagh, joka on todella kiinnostava. Todennäköisesti siksi, että häntä ei juurikaan määritellä hänen naiseutensa kautta - sen, onko hän kuinka kaukana tai lähellä kulttuurista naisihannetta - eikä hänen keskeinen konfliktinsa ole kamppailu tuon naisihanteen kanssa. Hän on kokonainen persoona henkilöhistorioineen, kiinnostuksenkohteineen, psykologisine mekanismeineen ja elämäntapoineen, ja sukupuoli on vain yksi hänen elämäänsä vaikuttavista asioista. Tällainen lähestymistapa on todella, todella harvinainen ja samalla todella, todella virkistävä. Näin pitäisi kaikki hahmot kirjoittaa, jos asia olisi minusta kiinni. 

Teoksen rakenne on lisäksi oikein miellyttävä. Siinä korostuvat elämän sattumanvaraisuus ja hallitsemattomuus, kun yksi tapahtuma johtaa toiseen ja sattuma ohjaa hahmojen elämää enemmän kuin kriittisesti tehdyt ja vuosikausia suunnitellut hallitut päätökset. Tavallaan on kyse myös hahmojen nuoruudesta, sillä heillä ei ole kiinnostusta pohtia juurikaan tulevaisuuttaan, vaan he uppoavat mieluummin nykyhetkeen - oli nykyhetki sitten tuskien tai ilojen täyttämää. 

Päähenkilö esitetään minäkertojan kautta - kerrontaratkaisu, joka saa minut usein epäluuloiseksi, koska se on niin kovin vaikea tehdä hyvin. Clodaghin ääni on kuitenkin oikein kiinnostava. Hän kertoo kymmenen vuoden takaisesta nuoruudestaan teoksen nykyhetkestä käsin. Onnistuneesti kerronta ei pyri tiukkaan kronologiaan, vaan kertoessaan nuoruuden valinnoistaan ja toimistaan kertoja samalla usein myös lisää, mitä niistä seurasi. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla selkeytä tulevia tapahtumia, suorastaan päin vastoin. Lukija kiinnostuu jokaisen valinnan seurauksista, ja kun ne myöhemmin avataan yksityiskohtaisesti tarinan edetessä, on ollut todella kiehtovaa nähdä, miten luvattuihin lopputuloksiin on päädytty. 

Muutkin hahmot ovat vähintäänkin riittävän uskottavia, mutta suurimmat paukut kerronnassa on ladattu keskeiseen sivuhahmoon, ruotsalaiseen Liviin, jonka kautta osin peilataan päähahmoakin. Lähinnä Liv kuitenkin toimii jonkinlaisena hahmojen ydinjoukon peilinä, joka ruumiillistaa kaikki hetkessä elämiseen ja katoilla kiipeilyyn nojaavan elämäntavan varjopuolet. Liv on osin ympäristön, osin onnettoman itsetuntemuksensa uhri ja lisäksi vielä siirtolainen vieraassa maassa, mikä pitää osaltaan häntä erillään maailmasta. Livin kuvaus on suorastaan raastavaa ja lopulta ehkäpä jopa teoksen mieleenpainuvinta antia. 

Itse kiipeily teoksen hyvin keskeisenä aktiviteettina on katoilla kiipeily, joka ansaitsee oman kappaleensa ehkäpä teoksen keskeisimpänä tulkinnallisena sisältönä. Itse luin Hepokatin siten, että katoilla kiipeily on hahmoille pakopaikka - jokainen pakenee omista syistään. Maailma on ylhäällä toisenlainen, vapaampi, eikä aikaakaan tunnu olevan. Siellä Clodagh vapautuu vanhempiensa odotuksista ja päämäärättömyydestään, ja asioiden merkityssuhteet kääntyvät. Kuitenkin ennen pitkää pakoilu ei auta - aivan kuten Livin agorafobia osoittautuu umpikujaksi - ja idealistisesti ja "neutraalisti" tehdyt valinnat konkretisoituvatkin toisten elämässä. Elämä jatkuu kattojen jälkeen jokaisella, eivätkä katot samalla tavalla houkuta. Hepokatti onkin nähdäkseni kuvaus omaksi itsekseen kasvamisen vaikeudesta, virheistä ja onnistumisista.
 
Aivan virheetön kokonaisuus ei Hepokatti silti ole, mutta ongelmat ovat lähinnä ulkokirjallisia. Jälleen kerran esimerkiksi takakansiteksti kampittaa lukijaa. "Arki nyrjähtää sijoiltaan ja eteen repeää pyörryttävä kuilu"? En kirjan luettuanikaan tiedä, mihin tuolla viitataan. Mitään kaiken muuttavaa ja lopullisesti asiat toiseksi vääntävää käännettä ei nimittäin ollut, vaan teoksessa yksi tapahtuma johti toiseen pikemminkin ketjureaktiota kuin yhtäkkistä, järkyttävää käännettä muistuttaen. Nähdäkseni suuren käänteen väläytteleminen paljastaa, ettei takakansitekstin kirjoittaja ole koskaan teosta lukenutkaan. Tai sitten kirjabisnes on mennyt aika härskiksi.

Ja kun kerran olen sanonut aikovani lausua aina sanasen myös kansikuvasta - mikäli sellainen on - otanpa kantaa siihenkin. Kuvan aihe vastaa toki teoksen sisältöä, mutta jos täysin rehellisiä ollaan, luonnehtisin tätä kansikuvaa sanalla "ruma". Se on hieman kuin aloittelevan photoshoppaajan luomus, josta tällainen harjaantumatonkin silmä löytää kaikenlaista kummallista yksityiskohtaa: on läpinäkyvä kirkon kupoli, joka paljastaa kuvan kaupungista otetun alkujaan päivänvalossa sekä jalat, joiden valaistus eroaa täysin taustan valaistusolosuhteista ja joita ympäröi omituinen sumeus, jota ei aivan voi kuitata iltaruskon hehkulla. No, kai joku tästäkin pitää. Ihan perusteltua sinänsä näyttää päähenkilöstä vain jalat, kun kerran kiipeily ja paikat ovat niin suuressa roolissa tässä teoksessa.

Hämmennyksen aiheista viimeisenä ovat muutamat pienet onnahduksenomaiset yksityiskohdat pitkin teosta. Laitan kirjailijan syyksi, että ruotsalaisen sivuhahmon taustoja varten ei näemmä ollut tehty riittävästi taustatyötä. Jotenkin syö uskottavuutta, että hahmo on kotoisin "Upsalasta" ja hänen periruotsalaisen äitinsä nimi on Elsie. Käännös puolestaan on muuten oikeinkin mainio, mutta pohdituttamaan jäi, onko englannista kääntävälle todella Tolkien - brittikirjallisuuden kaanoniin kuuluva kirjailija - niin vieras, että kääntäjä taivuttaa sanan "hobitti" muodossa "hobitien". Toki kyseessä voi olla vain onnettomaan kohtaan osunut painovirhe.

Vaikka kirjan ulkoasu ja muutama muu muotoseikka saivat nyt ehkä turhankin paljon palstatilaa, pysyn ensimmäisessä kappaleessa ilmoittamassani arviossa: teos oli erittäin lukukelpoinen. Tällainen käy minulle viihdekirjallisuudesta: helppolukuista, psykologisesti uskottavaa, hyvin kirjoitettua ja ihan jännittäviä käänteitäkin sisältävää laatutekstiä ilman mitään sen syvempien aiheiden käsittelyä. Suoranainen sanomakin taitaa jäädä lähinnä kuvaukseksi siitä, kuinka vaikeaa itsensä löytäminen voi nuoruuden tyrskyissä olla. Mutta ainakin se on aihe, jolle on varmasti aina yleisöä.

---

Ruth Rendell 2000/2007: Hepokatti
Suom. Marja Luoma
Gummerus. Helsinki.
618s.
Kansi: Getty Images / Kamil Vojnar

Kommentit

Viikon luetuimmat