Leo Tolstoi: Ylösnousemus


Ylösnousemus on viimeisin Tolstoin suurista romaaneista. Ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1899 teos herätti suurta ihastusta. Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosisata, ja luultiin, että Tolstoi ei enää kykenisi luomaan suurta taideteosta. Ylösnousemus oli kuitenkin romaani, joka voitiin nostaa Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan rinnalle. Syvää katumusta tuntevan Nehljudovin ja Katjusan tarina on kirjailijan elämänfilosofian summa ja samalla ankaraa kritiikkiä aikansa yhteiskuntaa kohtaan. 

Maailmankirjallisuuden historiasta tuskin löytyy toista kirjailijaa, joka olisi niin avoimesti paljastanut koko sielunsa ja kaikki elämänsä yksityiskohdat. Ylösnousemus on klassikko, joka ansaitsee tulla luetuksi yhä uudelleen. 

Olin syistä - jotka lienevät tavallaan ymmärrettäviä - vältellyt jo pitkän aikaa Tolstoin lukemista siitä yksinkertaisesta syystä, että lähin käsillä oleva Tolstoin tuotannon osa oli hyllyssä syyttävästi vuosia kököttänyt Anna Karenina. Näin venäläisiin klassikoihin yhden Dostojevskin vuosivauhtia tutustuneena ei jotenkin koskaan ollut tullut sellaista oikeaa oloa kyseiseen massiivijärkäleeseen uppoutumiseen. Nyt sitten kun kesäisen maisemanvaihdoksen myötä lähin kirjahylly ei enää ollut oma ja tuttu, oli käsillä yhtäkkiä paljon houkuttelevampi vaihtoehto: "vain" 500 sivua käsittävä Ylösnousemus.  

Nyt kun analysoin tarkemmin aiempia tuntojani, täytyy myöntää, että en ollut suoranaisesti odottanut Tolstoin lukemiselta yhtään mitään - korkeintaan, että se olisi ehkäpä jotakin hyvin samankaltaista kuin Dostojevski: miellyttävän raskassoutuista, hienovaraista ja hahmoja vilisevää. Mitä en odottanut, oli erittäin kantaaottava, psykologisesti pureva ja tunteisiin vetoava romaani, jossa käydään kohta kohdalta armottomammin lävitse yhteiskunnan eri tasoilla toimivien ihmisten ja mekanismien epämoraalisuutta.

En voi sanoa, että tolstoilaisuus aatteena olisi suoranaisen vieras, tai että en olisi tiennyt Tolstoin vahvasta kantaaottavuudesta. En vain aavistanut, kuinka läpitunkeva ja suoraviivainen ote näihin yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin aiheisiin olisi myös Tolstoin romaaneissa. Toisaalta Ylösnousemus on, kuten alkusanoissakin kuvattiin, tiivistelmä ja suoranainen manifesti Tolstoin maailmankuvasta hänen elämänsä loppupuolella. 

Vaikka jonkin verran vierastankin julistavuutta, Tolstoin esittämä kritiikki yleisesti hyväksyttyjä ja harvoin kyseenalaistettuja toimintatapoja (esimerkiksi tappamisesta palkitsemisen ja hyviin oloihin syntyneen ihmisen pitämisen muita ihmisiä arvokkaampana) oli monessa kohtaa samansuuntainen omien arvojeni kanssa. Tiedä sitten, kuinka paha idealisti tai haihattelija olen, mutta minusta päähenkilö Nehljudovin - Tolstoin eräänlainen omakuva, ilmeisesti - kamppailu helppojen ratkaisujen ja toisaalta hänen moraalikäsityksensä mukaisten oikeiden ratkaisujen välillä oli paitsi mielenkiintoinen myös samastuttava. Siten en osannut ottaa teoksessa esiin nostettuja teemoja saarnaamisena, vaan aivan arkielämää koskettavina, konkreettisina ongelmina.

Teoksen nimi Ylösnousemus saa ajatukset siirtymään välittömästi uskonnolliseen viitekehykseen.  Harmillisesti kyseessä on ikään kuin tahallinen käännösvirhe: teoksen ensimmäisenä kääntäneen Arvid Järnefelt halusi tehdä eron oman teoksensa Heräämiseni (1894) ja Tolstoin teoksen välille - niiden nimien merkitys kun oli aika lailla sama, joskin venäläisessä sanassa oli myös uskonnollinen kaksoismerkitys. Varsin ironisesti Järnefeltin herääminen tosin perustui tolstoilaiseen ajatteluun. 

Ylösnousemuksessa tapahtuva "ylösnousemus" on siten pikemminkin ei-uskonnollinen havahtuminen yhteiskunnan tilaan kuin suoranainen uskonnollinen kääntyminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö teoksessa otettaisi vahvastikin kantaa uskonnollisiin aiheisiin ja uskonnollisuuteen: tolstoilaisuus kun sisältää myös tietynlaisen suhteen uskontoon, ja se suhde on varsin erilainen kuin mitä institutionalisoitu kirkko edistää. Tavallaan siis voi nähdä, että "ylösnousemus" käsitteenä kyllä liittyy myös Ylösnousemuksen sisältöön, mutta suoranaisesti sana ei kytkeydy tematiikkaan ihan samassa suhteessa kuin mitä otsikko antaa ymmärtää.

Kirjan hahmokaartista sen verran, että hahmoja aidon venäläisen klassikon tapaan riittää. Dostojevski-tason haastavuutta hahmokaartin tasalla pysymisessä ei kuitenkaan Ylösnousemuksessa ole, sillä hahmoja lähtökohtaisesti kutsutaan ainoastaan yhdellä nimellä. Lisäksi ainakin oman kokemukseni mukaan hahmoissa oli vielä enemmän psykologista tarttumapintaa: oli helpompi samastua piirteisiin tai tunnistaa ihmisten ajattelumalleja kuin Dostojevskissa, tiedä sitten miksi. 

Melkeinpä huvittavasti esipuheessa Tolstoin hahmoja kritisoidaan psykologisesti epäuskottaviksi erityisesti hurjien kääntymystarinoiden vuoksi - mutta samalla samaisessa esipuheessa lukijoiden mainitaan joskus hämmästelevän Tolstoin omia, jyrkkiä elämänkatsomuksen vaihteluita. Itse en kuitenkaan pitänyt hahmoja mitenkään epäuskottavina, ja sanon tämän siis lukijana, jolle psykologinen uskottavuus on ylipäätään kirjoissa hyvin tärkeä piirre.

Yhteenvetona Ylösnousemus oli mukaansatempaava, innostava, rohkaiseva, järkyttävä ja monen monta muuta tunnetta herättävä lukukokemus. Siinä oli paitsi henkilökohtaisen myös yhteiskunnallisen tason kysymyksiä käsiteltynä tavalla, joka todella antaa uutta ajateltavaa - ainakin siinä tapauksessa, jos minun tapaani ei ole ennemmin Tolstoin tuotantoon lähemmin tutustunut. Monet teoksen kysymyksistä ovat ehkäpä surullisenkin yleisinhimillisiä, ja näkisin Ylösnousemuksen olevan edelleen ajankohtaisia.

Kansikuvasta vielä sananen. Kuten Kariston klassikkopainoksissa on aiemminkin käynyt, tuntuu kansikuva Ylösnousemuksessakin sinne päin hutaistulta. Kansikuva ei liity millään tavalla tapahtumiin, miljööseen saati hahmoihin. Mikä pahinta, kansikuva on jonkun todellisen henkilön muotokuva, missä alkaa jo nähdäkseni nousta eettisiäkin kysymyksiä, olkoonkin henkilö elänyt sata vuotta sitten. Todennäköisesti kannen suunnittelija on lukenut korkeintaan teoksen otsikon ja etsinyt sitten jotakin hartaan näköistä venäläistä, piste. Samoin jälleen kerran oudoksuttaa sivuun kirjoitettu Tolstoin "nimikirjoitus" (jolla ei ole mitään tekemistä Tolstoin oikean nimikirjoituksen kanssa), joka ei ole mitenkään erityisen onnistunut graafinen elementti. 

Ylösnousemus menee ehdottomasti vuoden innostavimpien ja kiinnostavimpien lukukokemusten joukkoon. Se lienee oikein hyvä kokeilukappale muillekin, jotka eivät ole vielä Tolstoihin tohtineet tai ehtineet tarttua: siinä on kiteytettynä tolstoilaiset teemat eikä vaatimaton 550 sivun mitta ole lainkaan niin ylitsepääsemättömän oloinen kuin miltä Tolstoin muun päätuotannon järkäleet saattavat vaikuttaa. Katse siis Anna Kareninaan, tällaista tekstiä kutkuttaisi lukea pian lisää.

---

Leo Tolstoi 1899/2008: Ylösnousemus
Suom. Lea Pyykkö
Karisto. Hämeenlinna. 
544s.
Kansi: Nikolai Nikolajevitš Ge: Natalia Petrunkevitšin muotokuva (1893) / Bridgeman Art Library

Kommentit

  1. En ala tätä sen enempää erittelemään mutta sanon vaan, että tämä on tosi hyvä kirjoitus. Myönnän, etten koskaan ole ajatellut lukea tätä Tolstoin romaania, nimen takia, mutta nyt ajattelen toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset - kiva, että kiinnostus heräsi! Tuo nimi kyllä ennalta hämmensi minuakin.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat