Aila Meriluoto: Lauri Viita

Iso mies tuli pieneen kylään: Lauri Viita tuli maailmaan, teknistyvään ja saastuvaan ja ahtaan ennakkoluuloiseen; hän ei ollut kirjailija vaan luonnonmullistus. Viita oli ennen kaikkea ääneen ajattelija, verbaalinen nero. Hän piti kuulijoita vallassaan kahdeksankintoista tuntia yhteen menoon. Nämä tunnit elävät ihmisissä yhä vahvasti tunnepitoisina jälkikuvina. Jotakin tapahtui.

Lauri Viita oli oppositiossa kaikkea vastaan, lopulta kai eniten itseään. Hänen sairautensakin oli persoonallisuuden toteuttamista, ikään kuin draamallista symbolitoimintaa, viimeisten aikojen sisäistä kivettymistä myöten. 

En ole vielä aivan varma, onko elämäkerrasta tai ainakin elämäkerran tapaisesta teoksesta kirjoittaminen vain yksittäinen poikkeus blogini linjassa - minullahan ei ole ollut tapana kirjoittaa lainkaan tietokirjoista. Toisaalta tämä Meriluodon kirjoittama kuvaus Lauri Viidasta on kieleltään niin... kaunokirjallista, että pidin lukukokemustani ennemmin tositapahtumiin perustuna kirjallisuutena kuin sanasta sanaan totta olevana raporttina. Kyseessä on lopulta yhden ihmisen kokemus, ja sellaisena Lauri Viita tulisi nähdäkseni lukeakin.

Minulle oli joskus noin vuosi sitten suositeltu tätä teosta, ja olin jo ehtinyt välillä unohtaa sen kokonaan. Sitten muutaman käänteen kautta kirja muistui taas mieleen, ja otin sen lomalukemisiksi. Nopealukuisena teoksena se tuli lukaistua aika äkkiä. Olen aiemmin lukenut Meriluodolta hänen esikoisrunokokoelmansa Lasimaalauksen, mutta oli todella mukava lukea vuorostaan Meriluodon proosaa. Hänen tyylinsä on herkkä ja ilmaisuvoimainen, ja teokseen on helppo uppoutua.

Mainittakoon tässä nyt vielä, että Meriluotohan oli siis Viidan toinen vaimo, ja heillä oli kahdeksan avioliittovuotta ja neljä yhteistä lasta. Tämä teos on alkujaan julkaistu 70-luvulla, ja se käsittääkseni kohtasi penseääkin suhtautumista naiskirjailijan avautumista kohtaan. Ja erittäin avoin teos onkin, suorastaan viiltävän avoin. Meriluodon kuvaukset eivät ole mitään yksityiskohtaisia kohujuoruja, vaan erityisesti tunnemaailmaan pureutuvia tarkasteluja, joiden kautta niin suhteen huippukohdat kuin arimmat kipupisteet kävivät ilmi.

Viita on tilaa hallitsevine persoonineen ja olemuksineen elämän täyttävä. Mielenterveytensä kanssa kamppaileva ja kuin toisesta maailmasta oleva Viita ei sopeudu perhe-elämään erityisen hyvin, vaikka rakastaakin lapsiaan. Meriluoto sovittaa, järjestää, huolehtii kaiken arjessa ja hukuttaa osia omasta tunteellisesta ja herkästi vaikuttuvasta minuudestaan neroksikin kutsutun miehensä valovoimaisuuteen.  Hauskista, ihmeellisistä ja ikimuistoisista hetkistä huolimatta Meriluoto jää lopulta miehensä ryöppyävän persoonan ja mihinkään sopimattomuuden varjopuolelle. 

Kirjassa kuvataan myös hyvin vakeita, ahdistaviakin asioita. Meriluoto selviytyy yli miehensä selittämättömien poissaolojen, mielisairaalajaksojen ja erilaisen henkisen väkivallan, kunnes lopulta päättää kääntää asioiden suunnan. Elämäkerrallisuus on tosin paketoitu niin kaunokirjalliseen asuun, että paikoin suorastaan unohti näiden kuvattujen henkilöiden ja tapahtumien kytköksen todellisuuteen, ellei ollut koko ajan itseään siitä muistuttamassa. Toisaalta oli kylmäävää ajatella, millaisessa jatkuvassa vuoristoradassa Meriluoto on elänyt ja selviytynyt pienten lasten kanssa. 

Tarinasta näytetään tietysti vain yksi puoli, ja siitä on yhtä monta versiota kuin on asianosaisiakin. Meriluodon teosta on mahdollista ajatella tunnustusromaanina, joka oli Suomessa voimissaan juuri Lauri Viidan ilmestymisaikaan. Tai ainakin niiden kanssa samanhenkisenä, vaikkei "todellisen" tunnustuskirjallisuuden tapaan Lauri Viidassa paljasteta kaikista intiimeimpiä ja kohauttavimpia yksityiskohtia tai muutenkaan ylitetä TMI-linjaa. Voisi kuitenkin olla aiheelliseempaa nähdä Meriluodon tapa kertoa elämästään tunnustuksellisena, sillä kuten Meriluoto toteaa Ylen haastattelussa vuodelta 2010, hän on halunnut aina olla rehellinen ja välttää peittelyä omasta elämästään kertoessaan.
 
Lauri Viidan ajankuva on kiinnostava, sillä taiteilijapiireissä liikkuvat Meriluoto ja Viita olivat tavallaan puoliksi ajan normien ulkopuolella jo valmiiksi, vaikka hekin saivat tuntea normien puristuksen. Vaikka päällisin puolin kulissit olivat kunnossa, Viidan levoton, tempoileva ja huipulta pohjalle ja takaisin syöksyvä elämä yhdistettynä Meriluodon tukahdutettuun itseilmaisuun loivat varsin erilaisen näkymän 1900-luvun alkupuolen perhe-elämään kuin mitä on aiemmin tullut vastaan.

Lauri Viita on ollut aiemmin minulle paljolti vain nimi kotimaisen kirjallisuushistorian pitkässä litaniassa. Tämä onkin hyvä pohja Viidan kaunokirjallisuuden pariin sukeltamiselle - Betonimylläri ja Moreeni ovat edelleen klassikko-lukulistallani vuoroaan odottamassa. Lukulistalle menee myös Panu Rajalan kirjoittama Meriluodon elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea. Meriluoto ja Viita ovat kumpikin kiinnostavia kotimaisen kirjallisuuskentän hahmoja, vaikka kummankin elämää varjostavatkin epävarmuus, luomisen kaipuu ja toisaalta myös luomisen tuska.

---

Aila Meriluoto 1974/2008: Lauri Viita
WSOY. Helsinki.
153s.
Kansi: J. S. Karjalainen, Marjaana Virta