Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite


Suuressa eurooppalaisessa kaupungissa asuva ruotsalainen kirjailija saa kirjeen herra Bachmannilta, joka on kokoamassa esitettä kaupungissa asuvista ulkomaalaisista kirjailijoista ja pyytää siksi kirjailijaa kertomaan itsestään. Pyyntö saa kirjailijan tarttumaan kynään, ja hän alkaa suoltaa vastauskirjettä, jollaista herra Bachmann tuskin on osannut odottaa. Vastaus on yksityiskohtainen ja kiihkeä purkaus ruotsalaista kirjallisuusmaailmaa ja koko ruotsalaista yhteiskuntaa vastaan. 

Teoksen kirjailija maalaa nykypäivän Ruotsista kohtuuttoman, liioittelevan ja ilkeän kuvan. Samanaikaisesti Vallgrenin teos kuvaa armottomasti katkeroitunutta kirjailijaa, jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos pitkän ajan jälkeen on vihaisesti ryöpsähtelevä kirje herra Bachmannille.

Kierrätyskirjahyllyn tämänkertainen saalis oli kirja, joka on jotenkin erittäin ruotsalainen. Sillä tavalla vastakulttuurimielessä. Ruotsalainen kulttuuri tuo geneerisimmillään mieleen Lindgrenin sadut ja muun söpöilyn, jolle Herra Bachmannin esite on antiteesi. Kirja ryöpyttää ruotsalaista yhteiskuntaa tökeröin ylisanoin aina kulttuurista infrastruktuuriin, mielentilasta historiaan, politiikasta takaisin kulttuuriin. Joku voisi jopa sanoa, että osa näistä liioittelevista luonnehdinnoista sopii myös stereotypiaan suomalaisesta mentaliteetista: maailman kateellisin kansa, joka ylpeilee jossain obskuurissa urheilulajissa pärjäämisellä ja rakastaa tasapäistämistä. Herra Bachmannin esite on lyhyt kirja, vain noin sata sivua, mutta näihin sivuihin sisältyy yllättävän suuri määrä masentavaa sisältöä. Takakansiteksti luonnehtii päähenkilöä sanalla "katkera", ja se onkin erittäin osuva tulkinta tekstin yleissävystä.

Teos on toki selkeä satiiri, mutta silti ensimmäinen reaktioni sukellettuani päähenkilön ryöpsähtelevään ja haukkumasanoja vilisevään tekstiin oli ahdistus. Ehkä vuonna 1998, jolloin teos on alkujaan julkaistu, on tällainen mieletön solvaaminen ollut yliampuvuudessaan jo itsessään viihdyttävää satiiria. Ajat ovat parissakymmenessä vuodessa muuttuneet, eivätkä yhtään mukavampaan suuntaan. Nykypäivänä samanlaista settiä saa lukea Hesarin keskustelupalstalta tai oikeastaan missä tahansa, jossa on keskustelumahdollisuus, ja siitä on tulossa kammottava uusi keskustelustandardi. Tällaista öyhötystä näkee joka päivä jokaisen aiheen tienoilta, joten vastaavan vuodatuksen lukeminen romaanista ei tuntunut lainkaan mukavalta. 
 
Ehkä teoksen satiiri toimii kuitenkin nykypäivänä, vaikka ei ehkä ilmestymisaikana odotetulla tavalla. Suu (tai kirjoitusväline) vaahdossa lakkaamattomia loukkauksia suoltava, ylistystä kuollakseen janoava ja henkilökohtaisen vainoamisen kohteeksi itsensä tunteva kirjailija esitetään erittäin vahvasti todellisuudesta vieraantuneena. Teosta voisi ihan hyvin perustellusti luonnehtia yhdenlaiseksi hulluuden tutkielmaksi.  

Vainoharhoissaan ja ilman hituakaan itsekritiikkiä kirjan päähenkilö kuvittelee, että muiden toimet, jotka eivät häntä miellytä, ovat yhtä suurta salaliittoa. Jokaisella, joka muuta väittää, täytyy olla joku salainen agenda. Nykyään vaihtoehtoisten totuuksien aikakaudella on yhä helpompi näin ajatella, ja ehkäpä siten Herra Bachmannin esitteen satiirilla on vielä paikkansa - jos se siis tulee ymmärretyksi, mikä ei ole taattua julkisen keskustelun puheenparren liukuessa lähemmäs sen ylitsevuotavan raivokasta, solvauksilla täytettyä mustavalkoista ärinää.

Kirjan rytmitys ei saanut minua puolelleen. Tavallaan se on hyvinkin laskelmoitu: alussa on kymmeniä sivuja sättimistä ja uhriutumista, siis satiiria. Keskellä tulee osuus, jossa kirjailija saa lisää vettä myllyynsä vaimonsa sanoista ja mellastaa hetken ulkomaailmassakin yhä syvemmälle harhoihinsa kaivautuen. Sen jälkeen hän palaa kirjoituspöytänsä ääreen ja vuodattaa vielä lisää. Ajatuksen tasolla rakenne toimii, mutta lukiessa se ei miellyttänyt. 

Olin jo suorastaan huonovointisen turtunut alun rähinöintiin, kun toinen osuus alkoi. Jos se olisi tullut aiemmin, olisin ehkä ollut vastaanottavaisempi. Ehkä turtumuskin oli sitten tavoitteena, ja vahvoja (negatiivisia) tunteita herättävä lukukokemus. Kieli tekee itsensä tyhjäksi ja jää vain solvaukseksi solvauksen perään, samoilla jatkuvasti toistuvilla haukkumasanoilla ryyditettynä. Kirjan laskelmoidun satiirin huipuksi nousee lopulta ehkä se, että tämä teos on Ruotsissa julkaistu.

Yleensä lähes minkä tahansa kirjan lukemisen jälkeen tulee sellainen olo, että vaikka teos ei aivan täydellisesti olisikaan iskenyt, on jälkikäteen ihan tyytyväinen siihen, että se tuli luettua. Tämän kirjan kohdalla en ole niin varma. Herra Bachmannin esite ei suoranaisesti herättänyt uusia ajatuksia, ja sen satiirikin on - uskoakseni - menettänyt terävintä kärkeään ajan myötä. Lisäksi sen lukeminen sai mielen matalaksi niin ylitsevuotavan solvausmäärän edessä, ettei lukukokemuksesta oikein jäänyt mitään positiivista käteen. Älykäs rakenne tai satiiri eivät kumpikaan kumoa sitä tosiasiaa, että kirja ei ollut nautinnollista luettavaa.


---

Carl-Johan Vallgren 1998/2004: Herra Bachmannin esite
Suom. Tarja Teva
Tammi. Helsinki.
128s.
Kansi: Anders Carpelan 

Kommentit

Viikon luetuimmat