Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski asettaa romaanissaan Rikos ja rangaistus pohdittavaksemme ihmiselämän tarkoituksen. Koko elämän problematiikka avautuu uudelleen puntaroitavaksi. Käsitteet rikos ja rangaistus kasvavat yli rajojensa, kietoutuvat toisiinsa. Kertomus nuoresta Raskolnikovista, hänen rikoksestaan ja kasvustaan tekonsa ymmärtämiseen ja siitä puhdistautumiseen, on kirja, jonka sukupolvi toisensa jälkeen on ottanut omakseen. 

Tämäkin maailmankirjallisuuden klassikko on odottanut lukuvuoroaan turhan kauan - ja mikä harmillisinta, vieläpä omassa hyllyssäni. Rikos ja rangaistus päätyi sinne odottelemaan, kun joskus bongasin kirjan alesta ja klassikkohuumassa ostin pois. Siinä vaiheessa hyllyssäni ei tainnut odottaa venäläisistä klassikoista kuin yksi toinen Dostojevski sekä yksi Tolstoi. Nyt Dostojevskeja on yksi lisää, yksi puolestaan luettuna. Loppusaldo oli silti harmillisen huono, joten päätin tarttua toimeen. Lukemisessa tosin kesti hieman, sillä pääasiassa luin teosta illalla ennen nukkumaanmenoa luku - eli noin kymmenen sivua - kerrallaan.

Heti alkuun on sanottava, että vanha kunnon Dostojevski. Vaikka tuoreessa muistissa oli Idiootin paikoin ratkiriemukas humoristinen sävy, olin odottanut Rikokselta ja rangaistukselta jotakin vakavampaa ja siten joutunut kieltämättä klassikkoennakkoluulojen uhriksi. Rikos ja rangaistus nimittäin sisältää synkästä aiheestaan huolimatta kohtauksia, jotka ovat kuin farssista - tragikoomisesta sellaisesta. Erityisesti hautajaisissa ratkennut ilmitappelu jäi mieleen kohtauksena, jota luin silmät ymmyrkäisinä ja välillä huvittuneesti tuhahdellen. Jostain syystä myös dramaattiset cliffhanger-loput luvuissa olivat erityisen ratkiriemukkaita ja aina myhäilyn arvoisia - ne lienevät jäänne "loose baggy monster" -aikakaudesta eli toisin sanottuna 1800-luvun tavasta koostaa romaaneja lehdissä ilmestyneistä jatkosarjoista, millä tavalla ymmärtääkseni Rikos ja rangaistuskin on alkujaan kirjoitettu ja julkaistu. Päähenkilö Raskolnikoviakaan ei teoksessa aina oteta kovin vakavasti, joskin hänen tuskailujaan kyllä kuvataan tunnollisesti ja seikkaperäisesti puhumattakaan muista hahmoista, joiden mielen synkällä(kin) puolella vieraillaan. Sofja Semnovna eli Sonja taisi olla kirjan hahmoista ainoa, joka oli yksinomaan traaginen ilman mitään huvittuneita sivumakuja.

Rikoksessa ja rangaistuksessa tunnelma on keveyksistä huolimatta kauttaaltaan intensiivisempi tavalla, joka kiristyy loppua kohden rangaistuksen häälyessä aivan rikoksentekijän kantapäillä. Rikoksen ja siitä seuraavan rangaistuksen - joka oikeastaan saadaan jo ennen lain kouran puuttumista asiaan - pyörittely on paikoin psykologisesti suorastaan piinaavaa. Kuten usein käy klassikoiden lukemisen jälkeen, syntyi nytkin selvä ymmärrys siitä, miksi teos on klassikkoasemansa saavuttanut. Rikoksessa ja rangaistuksessa se on Dostojevskin miellyttävä tyyli, joka on sekoitus raskassoutuisuutta, dramatiikkaa ja huumoria, sekä ajattomat teemat yksilön asemasta suhteessa yhteisöön, ihmisluonto, moraali, etiikka ja kaikkien näiden filosofia. Dostojevskin hahmot toimivat usein odottamattomilla tavoilla, mutta heidän edesottamuksiaan on kiinnostava seurata. He eivät niinkään toimi kohteina, joihin lukijaa yritetään saada väkisin samastumaan, vaan filosofis-moraalisina toimijoina ja siten tekstissä on aina tietty teoreettinen sävy kangastelemassa pinnan alla. Lukukokemuksesta jäi osittain hieman tyytymätönkin olo - kaikkeen pohdintaan ei oikein yhdellä lukukokemuksella saanut otetta. Mutta onpahan teos hyllyssä odottamassa jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuvaa uusintalukua.

Jotain valitettavaakin on, joskaan ei sisällöstä tai käännöksestä (joka muuten oli mainio ja vaivaton). Mitä pidemmälle teosta luin, sitä vähemmän siedin painokseni kantta. Miksi siihen on valittu (ilmeisesti maalais)kunnankäräjät, kun koko teoksen tapahtumapaikkana on visusti kaupunki ja hahmot joko porvaristoa - paikoin kurjistunutta sellaista mutta kuitenkin - tai yläluokkaa? Mitä tekemistä tämän kanssa on ahavoituneilla kansanmiehillä, jotka käräjöivät puupirtissä? Nähdäkseni kyseessä on kaksi aivan erilaista maailmaa, olkoonkin, että ne molemmat olivat todellisuutta 1800-luvun Venäjällä. Ehkäpä Karistolla todettiin, että kanteen vain joku - mikä tahansa - venäläinen kuva suunnilleen oikealta aikakaudelta ja hyvä tulee. (Tulikin hieman Tolkienin Hobitin ensikannen - strutseja ja joulukuusi - tyyppinen "mitä ihmettä" -pläjäys.) Lisäksi nimikirjoituksenomainen nimi "Dostojevski" oikeassa reunassa oudoksuttaa. Kyllä, se kuuluu grafiikkaan, mutta olisiko ollut tyylikkäämpää laittaa suomenkielisen nimiväännöksen sijaan vaikkapa Dostojevskin aito nimikirjoitus? En tosin tiedä, olisiko siinä ollut jotain käyttöoikeussotkua, mutta hieman kummalta tuntuu, että kirjailijan nimi on teoksen kannessa kahdesti. No, se siitä, mutta suhteellisen epäonnistunut kansi minusta. (En nyt edes aloita siitä, että Kariston samaan klassikkosarjaan lukeutuvassa Karamazovin veljeksissä Dostojevskin etunimi on romanisoitu eri tavoin kuin tässä. Kyllä, kanteen.)

Lukukokemuksena Rikos ja rangaistus oli monella tavoin Idiootin kaltainen, mikä ei loppujen lopuksi yllättänyt niin paljon kuin voisi luulla. Molempien poljento on dostojevskilaiseen tyyliin hidas, ja tekstiin on siihen totuttuaan helppo ja mukava solahtaa. Idiootin kohdalla muistaakseni tuskailin venäläisen nimikulttuurin kanssa. Rikoksessa ja rangaistuksessa osasin kuitenkin jo olla skarppina, ja hahmon ja nimen yhdistäminen sujui tällä kertaa varsin vaivatta, korkeintaan lyhyen mietintähetken saattelemana. Nyt mmiteltyäni parilla Dostojevskin romaanilla voin jo luottavaisesti kääntää katseeni hamaan tulevaisuuteen, jossa odottaa yli tuplasti Rikosta ja rangaistusta pidempi Karamazovin veljekset - jos ei tällä harjoittelulla sekin tule ennen pitkää ahmaistuksi, niin ei sitten millään.

---

Fjodor Dostojevski 1866/2013: Rikos ja rangaistus
Hämeenlinna. Karisto. 
Suom. M. Vuori, Lea Pyykkö
516s.
Kansi: Mihail Ivanovitš Zoštšenko (1857-1907): Kunnankäräjät (1888), yksityiskohta

Kommentit

  1. Idiootti löytyisi hyllystä, mutta ei vielä olla uskaltauduttu niin pitkää kirjaa lukemaan. Tarkoitus kyllä olisi. Tämän voisi lukea sitten myöhemmin. Erikoinen kansivalinta kyllä. Munkin mielestä on outoa jos kirjailijan nimi on etukannessa kahteen kertaan.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Idiootti on kyllä ihan hyvä teos aloittaa, jos ei ole ennen Dostojevskia lukenut. Sen tunnelma on nimittäin pääosin sen verran kevyt, että se tasapainottaa verkkaista etenemistä.

      Aina ei vaan kansigrafiikat osu nappiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat