Ilpo Halonen: Seitsemän piippalakkia

Ilpo Halonen kirjoittaa lujaa ja täyteläistä proosaa. Esikoisnovelleissaan hän liikkuu notkeasti ihmismielen muuttuvassa maisemassa. Hän on tarkkailja ja tutkija, ei selittäjä. 

Halosen novelleissa on usein läsnä lopun alku, kuoleman aavistus. Silti novellien henkilöt eivät jää yksityisyyteensä vaan kerronta avaa heidän kauttaan näkökulmaa ympäröivään todellisuuteen, sen erilaisiin mahdollisuuksiin. 

Tämäkin novellikokoelma asettui lukupinooni sen kierrätyskirjahyllystä kannettuani. Ilpo Halonen on kirjailija, josta en suoraan sanottuna ollut edes kuullut koskaan ennen, joten mielenkiintoni heräsi jo siinä vaiheessa, ja edelleen viihteellisyyden ilmeinen poissaolo syvensi kiinnostusta entisestään. Takakansitekstin vakuuttelut olivat kovin lupaavia eivätkä viitanneet viihteellisyyteen. Äkkiäkös sitä alle satasivuisen novellikokoelman huitaisee ja oppii samalla tuntemaan hieman uutta nurkkaa suomalaisen kirjallisuuden kentältä.

Novellikokoelmaksi Seitsemän piippalakkia on varsin yhtenäinen. Eri kertomukset ovat tapahtumiensa ja tyylinsä puolesta linjassa keskenään ja ne voisivatkin hyvin tapahtua samassa maailmassa mutta eri aikoina. Se lieneekin ollut tarkoitus: kaikki sijoittuvat tunnistettavasti suomalaiseen arkitodellisuuteen, mitä se nyt on tarkoittanut minäkin aikana. Havaittavissa on myös tiettyä kronologisuutta novellien välillä. Sain vaikutelman, että jokaisessa novellissa on siirrytty ajassa eteenpäin edelliseen novelliin nähden. Novellikokoelman alkupiste on rintamakuvaus ja se päättyy kansainvälisessä bisneksessä toimivan liikemiehen itsereflektioon. Mukaan mahtuu raksatyöläisiä, syrjäkylän kantabaariporukka ja jopa yksi naispäähenkilökin. 

Novellit keskittyvät lähinnä - kuten takakansikin luonnehtii - ihmismielen liikkeisiin ja ihmiskuvaukseen. Harmi vain, että ihmiskuvaus ei tarjoa mitään uutta tai edes kovin koskettavaa otetta ihmismieleen. Pidän kuvausta sikäli hieman epäonnistuneena, että minusta jäi tuntumaan, että en voi esimerkiksi kyseisiin 1900-luvun loppupuoliskon raksamiehiä koskaan ymmärtää, sillä elämänpiireissämme ei ole mitään yhteistä. Parhaissa ihmiskuvauksissa nimittäin inhimillisyys loistaa läpi puitteista huolimatta (vilkuilen tässä hieman Päätaloon päin), ja se yhdistää lukijaa ja hahmoja. Aiheiden jälkimaku oli tyhjäksi kalutun oloinen, jo tuhanteen kertaan käsitellyn miehen psyyken luotaaminen. 

Järkyttävä määrä kulttuurillisista tarinoista keskittyy nimenomaan miehisen kokemuksen välittämiseen (ja nykyään vastaiskuna myös naisen kokemukseen nimenomaan naisellisesta positiosta), mikä on väsyttävää kaltaiselleni lukijalle, joka on huomattavasti kiinnostunut yleisinhimillisestä kokemuksesta ja yhdistävistä tekijöistä erojen sijaan. Osittain tyhjyys selittyi myös sillä, että tämä lienee nyt sitä suurten ikäluokkien kirjallisuutta,  joka oli 1900-luvun puolella normi kotimaisessa kirjallisuudessa eikä nähdäkseni edusta mitään uutta tai raikasta näkökulmaa. Jälkivaikutelma novelleista on "tämä kaikki on nähty jo niin monta kertaa".

Hahmot olivat turvallisia arkkityyppejä, joissa oli maltillisia persoonallisuuden vivahteita. Tai ainakin mieshahmoissa, yhtä päähenkilöhahmoa lukuunottamatta naiset nyt vain levittelivät jalkojaan milloin missäkin yhteydessä, joko eroottisessa lavashowssa tai mieshahmojen alitajunnan ohjaamissa oudoissa unikohtauksissa. Näissä hämmentävissä, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavissa kohtauksissa olisi varmasti paljon tulkittavaa, mutta suoraan sanottuna en ollut kiinnostunut mahdollisesta sanomasta tai hahmojen sisäisyyden muista sävyistä. Niinpä annoin olla ja siirryin seuraavan teoksen pariin. Ilmeisesti minulta joko puuttuu oikea viitekehys teoksen lukemiseen, tai sitten tässä on kaikki, mitä sillä on tarjottavana - kumpikaan ei ole kovin kannustava ajatus.

Seitsemän piippalakkia saa jatkaa matkaansa kierrätyshyllyyn. Se ei ihmiskuvauksessaan suoranaisesti tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani ja tuntui hiihtelevän kesysti samoja latuja kuin valtavirtainen "suurten ikäluokkien kirjallisuus" ainoana poikkeavana piirteenään realismista irtoavat, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavat unijaksot. Tulipahan lukaistua, ja tästedes nimi Ilpo Halonen sanookin jotain.

---

Ilpo Halonen 1990: Seitsemän piippalakkia
WSOY. Helsinki.
160s.
Kansi: Martti Ruokonen