Jean Echenoz: Pianossa



Max Delmarc on maailmankuulu pianisti, joka pelkää kuollakseen esiintymistä ja ottaisi kovin mielellään rohkaisuryypyn ennen konserttia. Manageri on palkannut hänelle suojelusenkelin, Bernien, joka pitää huolta, että hän ei esiinny humalassa, ja tuuppaa hänet vaivihkaa lavalle kun konsertin on määrä alkaa. Ja kun Max on soittanut ensimmäisen väärän nuotin, jota kuulijat eivät huomaa, pelko häviää. 
Heti ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että Max kuolee väkivaltaisesti 22 päivän kuluttua. Kirja ei kuitenkaan pääty siihen. Kuolemansa jälkeen Max joutuu Keskukseen, hotellin tai sairaalan kaltaiseen paikkaan, jossa hänestä huolehtivat 50-luvun amerikkalaisten musikaalielokuvien tähdet. 
Keskuksesta päästyä Maxille alkaa uusi, ikuinen elämä Pariisissa. Se on perin erilaista kuin hänen entinen elämänsä, hauskempaa, mielenkiintoisempaa; muun muassa hän tapaa vihdoin kaivatun nuoruudenrakastettunsa Rosen. Mutta minkähän vuoksi alkaa näyttää siltä, että hän on päätynyt helvettiin?

Kopioin kansiliepeen kuvauksen kokonaisuudessaan edelle, sillä se vaikuttaa kertovan aivan eri teoksesta kuin joksi lukemani teos osoittautui. Luonnehdintani lievetekstistä voisi pahimmillaan olla niinkin tyly kuin "harhaanjohtava" ja kilteimmillään "eri näkökulmaa painottava", mutta omassa lukukokemuksessani nousivat aivan toiset asiat keskiöön - ehkäpä tärkeimpänä Maxin identiteetti, jolla kertojakin leikittelee. 

Kerronta onkin eräs teoksen vahvimmista osa-alueista. Epäsuora kerronta puhuttelee aina, ja oli Pianossa-teoksessa varsin mukiinmenevää. Kertojan lämminhenkinen ja aavistuksen ilkikurinen ote tapahtumiin on keskeisimpiä loppuun asti kannatelleita elementtejä. Maxin tarina ei erityisemmin puhutellut, eikä hän hahmona tullut erityisen lähelle huolimatta piirteistä, joilla hänelle yritettiin luoda inhimillisyyttä. Yhdenkään toisen hahmon kohtalo ei sen enempää kiinnostanut, mikä tuuppi vaivihkaa lukukokemusta mitäänsanomattomampaan suuntaan.

Maagisen realismin osuus ja miljöö kuitenkin osaltaan pelastivat jälkitunnelmani pääosin myönteisiksi. Kuvattu maailma oli kiinnostava, mutta siihen oli tuskin päässyt sisälle, kun teos jo loppui - ikuinen ongelma lyhyiden proosateosten kanssa. Kuolemanjälkeinen uusi elämä samassa maailmassa, jossa jo kerran on elänyt, olisi tarjonnut huomattavasti enemmän mielenkiintoisia asetelmia, eikä teos tunnu toteuttavan täyttä potentiaaliaan. Harmillista sikäli, että edellä mainitut kerronnalliset seikat olivat miellyttävästi mallillaan.

Erityisen kaivelevaksi hämmentäväksi seikaksi jämähti teoksen nimi, jonka jostain syystä aluksi mielsin tarkoittavan jotakin pianon, siis soittimen, sisällä olevaa, ennen kuin jokin loksahti paikoilleen ja ymmärsin kyseessä olevan nyanssi. En tosin osaa sanoa, onko alkuteoksen nimi Au piano todella se tapa, jolla nyanssi merkitään ranskaksi, mutta yhtä kaikki nyanssitulkinta on paljon täysjärkisempi kuin pianon sisällä oleminen. 

Kumpikaan tulkinnoista ei silti selitä vaikeuksiani yhdistää teoksen nimeä sisältöön; Maxin muusikonura huomioonottaen hiljaisempi nyanssi liittyy päähenkilöön jollakin tavoin. Onko hänen elämänsä hiljaisemmalla volyymilla? Vai hänen kuolemansa? Vai hänen kuolemanjälkeinen elämänsä? Siitäpä sitten tulkitsemaan, mutta itselleni ei yksikään tulkinnoista tarjoutunut muita vahvemmin. 

Echenoz onnistui kuitenkin sikäli tekemään vaikutuksen aistittavissa olevalla potentiaalillaan, että en aio vielä luopua hänen teoksistaan. Todennäköisesti lukulistalle päätyy Minä lähden, jota luonnehditaan takaliepeessä Echenozin uran kruunuksi. Se ei tosin taida eksyä käsiini kirjastosta aivan lähiaikoina.

---

Jean Echenoz: Pianossa (2003/2005)
Suom. Erkki Jukarinen
Tammi. Helsinki.
189s.

Kommentit

Viikon luetuimmat