keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Margareta Keskitalo: Liukuhihnaballadi

Liukuhihnaballadi on meillä harvinainen, puolidokumentaarinen aikuisnuorten romaani. Sen aihe on kipeän ajankohtainen. Keskitalo kertoo Pohjois-Suomen köyhien metsäkylien nuorista, jotka ovat hakeutuneet Ruotsiin töihin.
Kirja kuvaa kaunistelemattomasti ja osin hätkähdyttävästikin heidän kohtaloitaan hyvinvointivaltion hiostavassa työelämässä, heidän irrallisuuttaan ja orpouttaan. Mutta se puhuttelee lukijaa ja panee hänet eläytymään näiden nuorten kohtaloihin.

Tämä romaani lähti kierrätyskirjahyllystä matkaan tutun nimen vuoksi. Ei kirjailijan tutun nimen, mutta romaanin tutun nimen. En osaa sanoa, missä olen kirjasta kuullut, mutta nimi oli syystäkin tuttu. Keskitalon romaani on palkittu Topelius-palkinnolla vuonna 1972 ja muistaakseni se on joskus mainittu nuortenkirjojen klassikkona. Nuortenkirjoihin luokitteleminen on osittain turhan laajaa, osittain taas sopivaa: nähdäkseni takaknsitekstinkin mainitsema "aikuisnuorten romaani" on oikein hyvä luonnehdinta ensisijaisesta kohderyhmästä, joskin omasta mielestäni sitä vanhempienkin kannattaa pistää tämä korvan taakse.

Liukuhihnaballadi kertoo maahanmuuttajanuorten arjesta. Eikä minkä tahansa maahanmuuttajien, vaan Ruotsiin työn perässä lähteneiden suomalaisnuorten. Tulijat ovat alle parikymppisiä ja suuntaavat paremman palkan ja elämän toivossa Ruotsin liukuhihnojen ääreen. Ruusuinen tulevaisuus korkean elintason maassa ei kuitenkaan ole aivan niin helppo nakki kuin mitä nuoret toivovat. Liukuhihnaballadi onkin lopulta tarina irrallisuudesta, siitä seuraavasta sopeutumisen vaikeudesta - johon osin vaikuttaa kielitaidon puute - ja lopulta muotoutuvasta elämän päämäärättömyydestä ja epätoivosta. Toisaalta se on tarina myös periksiantamattomuudesta ja toivosta.

Kerronta muodostuu kahden hahmon näkökulmasta. Inkeri eli Inke ja Sami ovat molemmat saapuneet Ruotsiin samaan aikaan omissa seurueissaan. Teos seuraa heidän vaiheitaan ja suhdettaan. Inke edustaa elämän jatkumista, selviytymistä ja itsen löytämistä, Sami puolestaan pakan hajoamista, harhailua, kestämättömiä valintoja ja taantumista. Matkan varrella sekä Samin että Inken kaveriporukoiden kautta nähdään vilaus laajasta kirjosta erilaisia kohtaloita, niin unelmien täyttymyksiä kuin todeksi tulleita painajaisia. Kirja myös lopulta kertoo juuri nuoruudesta, sillä se on aina väistämättä osatekijä hahmojen valinnoissa, toiveissa ja toimissa. 

Nämä teemathan ovat todella ajankohtaisia nykyään, kun sodat, lamakaudet ja ilmastonmuutos saavat taas niin monia ihmisiä liikkeelle, että vastaavaa menoa on tainnut olla viimeksi lähemmäs vuosisata sitten. Liukuhihnaballadissa toivo asettuu vahvaan kontrastiin todellisuuden synkkyyden kanssa: jotain parempaa ja enemmän etsiessään nuoret ajautuvatkin prostituutioon, työttömyyteen, alkoholismiin ja moneen muuhun jamaan. vyä synkistää edelleen se, että nämä asiat tapahtuvat keskellä vierasta kieltä ja kulttuuria - ja osin niiden vuoksi. Nuoria kohdellaan toisen luokan kansalaisina ja heidät typistetään pelkiksi stereotypioiksi, joiden kustannuksella voi naureskella ja joita voi kadulla tuijottaa tai paheksua avoimesti. Osa tietysti sitten lopulta selviää, oppii kielen ja sinnittelee läpi halveksunnan. Mutta kirjan selviytyjät eivät voi olla näkemättä sitä, kuinka moni samaa kamppailua käyvä heidän ympäriltään sortuu ja katoaa hautaan, laitoksiin, kadulle tai takaisin kotimaahan.

Kirjoittaessani suosittelevani tätä romaania luettavaksi nykypäivänä tulee mieleeni kuitenkin yksi epäilys. Takakansiteksti lupaa eläytymistä nuorten kohtaloihin, mikä on varmasti pitänyt paikkansa joskus ja tietysti lukijasta riippuen nykyäänkin. Arvelisin kuitenkin, että yleisesti ottaen arvot ovat koventuneet eikä ymmärtämistä pidetä kuin "selittelynä". Nykyinen asenneilmapiirihän on vahvasti kovien arvojen ja sataprosenttisen vastuunoton kannalla - myös sellaisissa asioissa, joihin ei itse voi täysin vaikuttaa ja silloinkin, vaikka lähtökohdat antaisivat eri valmiudet kyseiseen vastuunottoon. Monet hahmot teoksessa tekevät suorastaan typeriä ratkaisuja, sitä ei käy kieltäminen. He myös mitä selkeimmin tekevät nämä ratkaisut itse. Jo tämä olisi varmasti monelle syy ärsyyntyä kirjan inhimilliseen lähestymiskulmaan, jossa kirjan traagisimmat hahmot eivät median sankaritarinoiden mukaisesti "ota itseään niskasta kiinni", vaan ajelehtivat yhtä päämäärättömästi edelleen.  

Kyseistä päämäärättömyyttä ja toivon hiipumista kuvataan erityisesti Samin hahmon kautta. Huonolla itsetuntemuksella varustettu ja vähäisistä tukiverkoistaan irrotettu nuori mies saa vähäiset onnenhetkensä johonkin kuulumisen tunteesta ja niistä hetkistä, jolloin hänen ei tarvitse ajatella omaa tilannettaan.itä pieniä onnenhetkiä jahdatessaan Sami ajautuu ohittamaan osin huomaamattaan, osin uhmakkaasti kaikki häneltä odotetut kestävät ja järkevät ratkaisut. Liukuhihnaballadi näyttää, että kyseessä on vain ja ainoastaan tragedia: sekä Samin henkilökohtainen tragedia, hänen taloudellisesti tai fyysisesti vahingoittamiensa ihmisten tragedia sekä yhteiskunnan tasolla toimiva tragedia, joka mekanismeillaan aktiivisesti tuottaa "Sameja".  

Kerronta ei osoittele eikä saarnaa; takakansitekstin "puolidokumentaarinen" on oikein hyvä sana. (Jostain muistan lukeneeni, että taustatyönä olisi hyödynnetty todellisia kokemushaastatteluita. Helppo uskoa, mikäli se paikkansa pitää.) Hahmojen näkökulmat eivät itsessään ole kovin analyyttisia, mutta jo heidän kuvaamansa tapahtumat toistavat tiettyjä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja. Tekisikin mieli luonnehtia kerrontaa lievästi epäluotettavaan vivahtavaksi, sillä lukija huomaa helposti yhteyksiä, joita kertova hahmo ei mitenkään osoita huomanneensa. Hienovaraisuus onkin teoksen yksi hyvistä puolista. Aluksi luin kirjaa ainoastaan nuorison rälläysmatkana Ruotsiin ja kuvauksena hengailusta, seurustelusta ja omannäköisen elämän etsinnästä autopajoilla ja ompelimossa paiskitun työn ohessa. Sellainenkin lukukokemus lienee ihan mahdollinen, kuten myös rakkaustarinana tai kasvukertomuksena lukeminen. Tasoja siis riittää useampiakin, ja ehkä juuri siksi huomaan aina vain palaavani pohtimaan Liukuhihnaballadia.

Vaikka todennäköisesti Liukuhihnaballadi ei jääkään omaan hyllyyni, se oli oikein puhutteleva ja ajankohtainen lukukokemus. Annankin sen varmasti suositusten kera jollekin tutulle luettavaksi. Suosittelen siis kaikkia puhaltamaan pölyt tästä 70-luvun klassikosta ja palaamaan jo tuolloin hyvin uskottavasti avatun päivänpolttavan aiheen pariin. Liukuhihnaballadi on ajankohtaisin lukemani pitkään aikaan - ja sen ajankohtaisuus tuskin tulee tästä vähenemään - eivätkä vuosikymmenet ole syöneet sen terää lainkaan. Kevyttä luettavaa se ei lyhyydestään ja nopealukuisesta tekstistään huolimatta ole, sen verran painavasta asiasta on kyse.

---

Margareta Keskitalo 1971: Liukuhihnaballadi
WSOY. Helsinki.
211s. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

August Gailit: Toomas Nippernaati

Toomas Nippernaati – virolaisen August Gailitin riemastuttava hengenlapsi – on armoitettu velikulta ja huoleton vaeltaja. Yhdessä kesässä hän ehtii pyytää olemattomia helmiä ojan suusta, isännöidä suuressa talossa kaikessa sovussa oikean isännän kanssa, toimia häissä lukkarina ja ristiäisissä lapsen kastajana. Tänään hän on kiertävä kyläräätäli ja hänen lempensä hehkuu herttaiselle Anna-Marille, huomenissa hän on jo tilanomistaja ja muuttaa morsiamensa Katin kanssa isiensä maata viljelemään, ensi viikolla hänestä tulee huoleton satamajätkä, jonka tulinen rakkaus sytyttää nuoren Maaretin sydämen. Mutta kun kesä on kulunut, Toomas katoaa lopullisesti – minne, sen tietää vain häntä noutamaan tullut salaperäinen nainen…

Jos minulle sanoo sanaparin "virolaiset klassikot", en osaisi nimetä yhtään. Tai korjattakoon: en olisi osannut nimetä yhtään, mutta nyt osaan sanoa ainakin yhden. Toomas Nippernaati osui tielleni mistäs muualta kuin kierrätyskirjahyllystä. August Gailit on myös kirjailijana sellainen, josta en ollut koskaan kuullutkaan, joten paikatakseni tätä ilmeistä aukkoa yleissivistyksessä otin kirjan mukaani. 

Toomas Nippernaatin seikkailut ovat klassisen veijarikertomuksen lajityyppiin vahvasti nojaavia. Teos jakautuu seitsemään tarinaan, joissa Nippernaati on jälleen uudessa paikassa uusien haasteiden edessä ja uusien ihmisten keskellä. Veijariksi hänet tunnistaa uusista ja usein humoristisistakin käänteistä, joilla hän selviää mistä tahansa ansasta - omastaan tai muiden. Sekä tietysti naisennauratuksesta, vaeltajaluonteesta sekä liukkaasta kielestä, jolla hoidetaan niin talon isännöinti, lukkarin puuhat kuin kaikki muutkin maankiertäjän eteen tulevat yllättävät tilaisuudet. Yhdessä tarinassa hänellä on myös ihka aito matkakumppani uskollisen aseenkantajan tyyliin.

Vaikka tunnelma on päällisin puolin hyvinkin keveä - lukuun ottamatta Nippernaatin paikoittaisia tunnekuohuja - kirjassa tuntuu olevan jonkinlainen synkempi tai vakavampi pohjasävy. Nippernaati tuntuu hahmona alusta asti jotenkin... mystilliseltä tavalla, joka saa pohtimaan hahmon todellista olemusta. Kävipä alkupuolella mielessä sekin, että Nippernaati ei olisi lainkaan mikään muiden hahmojen joukossa tallusteleva hauska heppu, vaan edustaisi jotakin abstraktimpaa. (Tämä teoria tuli tosin epäloogisemmaksi kirjan loppupuolella.) Hahmossa tuntui olevan samaan aikaan jotakin aavistuksen ylimaallista - eikä pelkästään siksi, että hänen ikäänsä viitattiin jatkuvasti erittäin ristiriitaisesti - paikoin uhkaavaakin, ja toisaalta traagista. Mikään psykologinen tutkielmahan tämä teos ei ole, joten hahmot ovat selkeästi tyypiteltyjä, mutta Nippernaati jäi teoksen loppuessa edelleen mysteeriksi. 
 
Yksi teokselle vahvasti leimallinen piirre on luonnon kuvaus, joka on hyvin ilmaisuvoimaista ja tarkkaa. Se antaa teokselle osaltaan taustasävyn, jossa kaikki ihmisten toimet ja menot ovat vain pientä nyhertelyä luonnon väistämättömän kiertokulun ja runsauden keskellä. Tavallaan tässä tuli mieleen myös suomalainen saman aikakauden (eli 1900-luvun alkupuolen) kirjallisuus, joissa luontokuvaukset ovat yleisiä. Kirjassa kuvataan kevään kulku syksyyn, ja juuri tämän ajankohdan valinnalla onkin lopulta yllättävän paljon merkitystä Nippernaatin hahmolle.

Ehkäpä jossain hilpeän pinnan alla häälyvä synkkyys ja surumielisyys on osaltaan tulosta Gailitin kirjoitustyylistä: hänen teoksissaan käsittääkseni usein esiintyy varsin traagisia ja synkänpuoleisia hahmoja. Gailitin tuotantoa olen nähnyt kuvailtavan muun muassa uusromanttiseksi, ekspressionistiseksi ja naturalistiseksi. Sikäli kun sekä periodit että niihin "luokitellut" teokset ovat käytännössä aina sekoittuneita, on hdäkseni ihan perusteltua nähdä Toomas Nippernaatissa vivahteita kaikista näistä tyylisuunnista. Näin kirjan luettuani ja taustatietoa etsiessäni sain myös selville, että Gailitille on kuulemma tyypillistä juuri se synkän ja keveän yhdistely, minkä itsekin havaitsin lukiessani.

En oikein tiedä, pidinkö tästä teoksesta vai en. Toisaalta sen päällisin puolin kepeät seikkailut olivat ihan hauskoja asetelmiltaan, toisaalta taas Nippernaatin jäädessä etäiseksi, milteinpä luonnonvoimaan vertautuvaksi, ei teoksen maailma tuntunut aivan niin kutsuvalta kuin olisi voinut luulla. Gailitin tyyli on kieltämättä erikoinen, mutta tältä istumalta arvioisin sen olevan hieman sinne "acquired taste" -osastolle menevä. Toomas Nippernaati tuskin tulee jäämään hyllyyni, mutta ensimmäisenä tutkimusmatkana virolaiseen kirjallisuuteen se on kyllä mieleenpainuva.

---

August Gailit 1928/1955: Toomas Nippernaati
Suom. Kerttu Mustonen
WSOY. Helsinki. 
386s.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita

Balzac (1799-1850) on maailmankirjallisuuden merkillisimpiä neroja. Leikkisien tarinoiden hillitön hilpeys ja sumeilematon suorasukaisuus sai aikalaiset kuohuksiin. Balzac ammentaa aiheensa värikkäältä ja häijyltä keskiajalta ja kujeilee hillittömästi maailman vanhimman aiheen kustannuksella. Paljastava hilpeys kohdistuu varsinkin hurskasteleviin kirkonmiehiin ja vanhoihin rahakkaisiin narreihin, joita nuori vaimo tunnonvaivoitta pettää. Naisten puolella voitonvarmat viettelijättäret ja kainostelevat mutta opinhaluiset immet vedetään estottoman leikinlaskun piiriin. Tarinoiden ympäristönä on auringon päihdyttämä Tourainen viinimaakunta.

Tässäpä teos, joka on jälleen jotakin aivan muuta. 1800-luvun kirjallisuuden jättiläiseksikin tituleerattu Honoré de Balzac (joka muuten itse lisäsi nimeensä aateliselta kuulostavan "de"-sanan) on tässä teoksessa päättänyt nousta toisen ranskalaisen kirjailijasuuruuden harteille ja samalla osoitta kunnioitustaan satiirin, pantagruelismin ja Tourainen historiallisen maakunnan vekkulin maineen luojalle, François Rabelaisille, joka myös saa cameon Balzacin kertomuksissa. Leikkis tarinoita ilmiantaa kunnianosoituksen suunnaan jo täydellisessä otsikossaan, joka kuuluu Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi. Kirja päätyi luettavakseni, kuinkas muutenkaan, lähimmän pantagruelistin kokoelmasta.

Leikkisiä tarinoita on kunnianhimoinen yritys luoda Boccaccion Decameronen kaltainen kokoelma, jossa on kokonaista kymmenen kymmenikköä tarinoita - eikä mitä tahansa tarinoita, vaan leikkisiä tarinoita. Leikkisällä tarkoittaen tietysti eroottista ja kaikenlaisiin rakkausjuoniin, sattumuksiin ja tuhmuuksiin keskittyviä seikkailuja milloin missäkin hovissa, majatalossa tai kylässä. Balzacin lennokkaan kynän saattelemana tekstin tyyli on veitikkamaista: nasevia sutkautuksia ja mielikuvituksellisia vertauskuvia on sakeanaan ja ne ovat suoranaisen ronskeja noin 1800-luvun mittapuulla. Nykyään Leikkisiä tarinoita olisi irstaustasoltaan verrattavissa vaikkapa paljon kaksimielisyyksiä sisältävään sketsiviihteeseen, ja paljolti samaa paikkaa se onkin huvittelun ekosysteemissä aikanaan tainnut asuttaakin. Aiottujen kymmenen kymmenikön sijaan teoksessa on vain kolme kymmenikköä - sen enempää ei Balzac ehtinyt kirjoittaa. Nämä kolme kymmenikköä sisältävät kuitenkin jo satojen sivujen edestä konnankoukkuja. 

Kirjallisuushistoriallisesti Leikkisiä tarinoita on kiinnostava tapaus. Se on 1800-luvulla kirjoitettu pastissi keskiaikaisista tarinoista, mutta ei tavallisin sellainen. Yleensä näissä vastaavissa "löydetyissä" keskiakaisissa teksteissä näkyy kansallisromanttisia ja goottilaisia piirteitä, eli käytännössä loisteliaan ja ylvään keskiajan ihannointia kansallisen historian ja identiteetin tärkeänä osana. Leikkisissä tarinoissa on tavallaan tämä ulottuvuun myös läsnä - keskiajalla kaikki oli hilpeämpää ja tragediat puhtaammin traagisia - mutta lopputulos ei niinkään rakenna myyttistä menneisyyttä, vaan pikemminkin painottaa ihmisluonteen muuttumattomuutta, jolloin keskiaikainen Touraine on vain mainion pantagruelistinen miljöö kaikenlaisten hupsutusten toteutumiseen.

Kun sanon "hupsutusten", en kuitenkaan tarkoita teoksen olevan läpikotaisin niin keveä, etteikö tarinoiden lukeminen olisi tietynlainen kulttuurishokki nykylukijalle. Vaikka tapahtumat ja arvomaailma ovat erikoinen sekoitus keskiaikaa ja 1800-lukua, on kuitenkin selvää, mitkä asiat ovat olleet joko kirjoitus- tai tapahtuma-aikana (tai molempina) perustavanlaatuisesti toisin. Esimerkiksi perheväkivalta tai väkivalta alaisia/huonommassa asemassa olevia kohtaan on likipitäen institutionalisoitua eikä sitä nähty ongelmana. Seksuaalinen väkivaltakin on tarinoissa ongelma lähinnä siksi, että neitsyyden menetys huonontaa naisen asemaa avioliittomarkkinoilla. Nämä voi omantuntonsa mukaan ohittaa ajan tapana tai samanlaisena viihteellisenä väkivaltana, joihin nykykulttuurissakin toistuvasti törmää vaikkapa rikossarjoissa. Tai sitten voi vaihtoehtoisesti muistella naistenpäivän kunniaksi, kuinka paljon työtä on tehty ja tehdään, jotta raiskauksen vähättely, parisuhdeväkivallan normalisointi ja neitsyyden pitäminen yhtään minkään kelpoisuuden mittapuuna saataisiin kitkettyä kulttuurista

Nykylukija voi tuskin välttyä huomaamasta myöskään 1800-lukulaista käsitystä seksuaalisuudesta. Siveyden, neitsyyden ja selvärajaisten sukupuoliroolien korostus on hyvin voimakasta, lisänä tietysti myös katolinen kirkko ja sen konseptit "oikeanlaisesta" sukupuolisuudesta tai halujen toteuttamisesta. Balzac kuitenkin myös purkaa ja karnevalisoi näitä piirteitä, mikä on huomattavissa laajemmaltikin hänen tuotannossaan (edustavana esimerkkinä vaikkapa hänen tunnetuin novellinsa Sarrasine). Leikkisissä tarinoissa myös nainen voi olla - ja usein onkin - haluaan ilmaiseva ja toteuttava luonnostaan, eivätkä tälle luonnovoimalle mahda mitään nunnanvalat, sukujen järjestämä avioliitto tai lasten saanti

Teoksessa tällainen naisen halu on myös maailman itsestäänselvin asia, jota ei tule tukahduttaa vaan joka vie suurempaan onneen - kiinnostava kontrasti 1800-luvun  kirjallisuuden klassikkohahmoon, rappiolle joutuvaan ja tuhoutuvaan kevytkenkäiseen naiseen. Leikkisissä tarinoissa nainen pikemminkin tarvitsee vilkkaita ja tyydyttäv aktiviteetteja makuuhuoneen puolella voidakseen hyvin ja kukoistaakseen. Miehen osa on itse asiassa milteinpä karumpi, vaikka oikeuslaitos, laki ja niitä toimeenpanevat hyväveliverkostot hänen hyväkseen kallellaan ovatkin. Suurin osa kertomuksista on aviorikosjuonia, joissa nuoren naisen nainut ruma, vanha tai - mikä pahinta - asianajajana toimiva mies yrittää selvittää, kenen komean ja nuoren aatelismiehen kanssa vaimo häntä pettää. 

Leikkisiä tarinoita on kunnianosoitus Rabelaisin tuotannolle ja hilpeätunnelmainen kimara keskiaikaisia lemmenjuonia. Kannen koristekuva, sydän narrinhattuineen, on täydellinen luonnehdinta kirjan sisällöstä. Herra kirjailija oli oikeassa luonnehtiessaan, että Leikkisiä tarinoita sopii "pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi". Jos oma pantagruelismi epäilyttää - Rabelais'n tekstejä luettuaankin - kannattaa Balzacin tuotantoon tutustuminen aloittaa aivan toisesta päästä.

---

Honoré de Balzac 1833–37/1962: Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi
Suom. Yrjö Kivimies, Kauko Kare
Tammi. Helsinki. 
395s.
Kuvitus: R. Westrén-Doll

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on Marja-Liisa Vartion rikkain ja moniulotteisin teos. Se on romaani turvattomuudesta, omistamisesta ja kuvitelmista: naisista sellaisina kuin he miesten jäljiltä ovat.
Teoksen päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen verevä piikansa Alma. Naiset ovat yksinäisyydessään takertuneet toisiinsa, heidän välillään vallitsee katkera ja koominen valtataistelu, mutta he ovat toisilleen välttämättömät. 

Kumpikin nainen on elämässään pettynyt, jäänyt vaille rakkautta ja eroottista täyttymystä. Tilalle on astunut ahneus, pahansuopuus ja kateus. Ruustinnalle omaisuus on jokaista hopealusikkaa myöten ase, jota hän käyttää muita hallitakseen. Mutta tärkeämpää kuin esineet, joita ruustinna varjelee kälyiltään, on rovastivainajan lintukokoelma, täytetyt linnut, kuvitelmat, pinttymät, jotka syövät hänen elämäänsä. 

Hankin Hänen olivat linnut hyllyyni sen jälkeen, kun olin ensin lukenut sen ensimmäisenä kirjallisuudenopiskeluvuonnani kurssimateriaalina ja sitten huomannut vuosi toisensa jälkeen teoksen kummittelevan mielessäni. Harvat romaanit jättävät lähtemättömiä mielikuvia ja herättävät ajatuksia vielä vuosia jälkikäteen, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata teoksen pariin. Vartio lienee suosikkini suomalaisista 50-luvun modernisisista prosaisteista, tai vähintäänkin jakaa paikan Tove Janssonin kanssa. Jos minulta kysyttäisiin parasta kotimaista romaania, jonka olen lukenut, saattaisin hyvinkin sanoa Hänen olivat linnut. (Tai ehkä Janssonin Kesäkirjan.) Testatakseni muistikuvieni oikeellisuutta ja päästäkseni jälleen romaanin outoon ja upottavaan maailmaan päätin, että on uudelleenluvun aika.

Hänen olivat linnut on jonkinlainen Vartion kirjoittajantaitojen kiteytymä. Se on lyhyt, alle kolmesataasivuinen teos, jossa kaksi vanhenevaa naista, leskiruustinna Adele ja hänen palvelijansa Alma, elävät pienen kaupungin laitamilla valtavan lintukokoelman kanssa ja toistavat kerrasta toiseen samoja rutiineja. Tähän yksinkertaiseen perusrakenteeseen sisältyy kuitenkin liki loputtomalta näyttävä määrä tasoja: teos on samaan aikaan tutkielma ihmisen luontosuhteesta, mielen toiminnasta, sukupuolesta ja naiseudesta, omistamisen merkityksistä, tarinoiden merkityksestä, kuolemisesta ja kuolemattomuudesta, muistin ja muistamisen mekanismeista sekä yhden ihmisyhteisön dynamiikasta. Ties mistä muustakin - teos sisältää pinnan alla niin paljon verkkomaisia merkityssuhteita, että jokainen uusintaluku tuo varmasti jotakin uutta.

Vaikka nimesin teemoja hirvittävän määrän, teoksen hienous on siinä, että se ei alleviivaa mitään. Kirja on hidastempoinen, toisteinen hienovaraisin variaatioin, paljolti dialogipainotteinen - Vartiohan on dialogin mestari. Silti, ensimmäisellä lukukerrallani monta vuotta sitten, jokin tästä kirjasta jäi mielen perukoille. Tuntui siltä, että sen pariin on väistämätöntä palata. Romaanissa ei päällisin puolin aina tapahdu paljoakaan, mutta merkitysten tasolla siinä tapahtuu valtavasti, kaiken aikaa. Ruustinnan samoille kehille juuttunut elämä saa suurimpia merkityksiään silloin, kun kaikki ei mene kuten hän toivoo. Alma huomaa joutuneensa tiukemmin kehän vangiksi kuin on ymmärtänytkään. Adelen sukulaiset toimivat omanlaisinaan heijastuspintoina menneisiin tapahtumiin, joiden kulusta kukaan ei aina ole täysin varma.

Teoksen nimessä esiintyvät linnut ovat yksi romaanin merkittävistä temaattisista tiivistymistä. Lintujen kautta Adele tutkii omaa identiteettiään, lähisuhteitaan, uskonnollisuuttaan ja elämän väistämätöntä päättymistä. Ei ole ehkä ihan väärin sanoa, että linnut toimivat omana henkilöhahmonaan, tai ehkä entiteettinä, joka vuoroin myös toimii eri henkilöhahmojen korvikkeena ja tulkinnan keinona. Adelella on myös tapana verrata toisia hahmoja lintuihin; oikeastaan hänen koko mielenmaisemansa toimii lintujen kautta. Oikein osuvasti tämän kuvitetun laitoksen kuvituksissakin lintujen ja ihmisten, omistettavan ja omistajan rajat haalenevat ja sekoittuvat. Harvoin törmää kaunokirjallisuudessa näin syvälliseen esineiden olemuksen analyysiin.

En tavallisesti osta kirjoja, mutta Hänen olivat linnut oli ehdoton hyllyn täydennys. Toisinaan tulee vastaan kirjoja, joissa on ainesta toiseenkin lukukertaan. Todella harvoin eteen tulee kuitenkaan sellaisia, jotka tietää haluavansa lukea monta, monta kertaa, ja samalla tietää saavansa evääksi aina jotakin lisää. Upottava ja osin epätodellinen tunnelma on käsinkosketeltava. Tällä kirjalla on todellakin taipumusta jäädä kummittelemaan ajatuksiin pitkäksi aikaa.

---

Marja-Liisa Vartio 1967/1975: Hänen olivat linnut
Otava. Helsinki.
255s.
Kansi ja kuvitukset: Seppo Polameri 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hermann Hesse: Matka aamun maahan




Viime vuosina kaikkialla maailmassa uudelleen löydetyn Nobel-kirjailijan taidokas pienoisromaani.



Hermann Hesse on varsin erikoinen kirjailija ainakin omien lukukokemusteni joukossa. Hänen kirjojaan on kuitenkin eksynyt kotihyllyyn jo kolmisen kappaletta, joten täytyyhän tällaiset klassikot ihmeessä lukea. Olen kerran aiemminkin lukenut Hesseä, mistä muistan erikoisen, mutta kiehtovan tunnelman ja jatkuvan hämmennyksen. Sellaista odotin myös Matkalta aamun maahan, enkä joutunut pettymään. Sivuhuomiona täytyy todeta, että kannen kuva on aivan valtavan kaunis.  Kyllä sitä on 70-luvullakin jotain tehty oikein kirjankansien saralla.

Tässä teoksessa oli kieltämättä upottava ja aivan omanlaisensa tunnelma. Jo lähtökohdat ovat kuin sadusta tai legendasta: päähenkilö lähtee veljeskuntansa kanssa matkalle tavoittaakseen joukon hyvin eteerisiä kaipauksen kohteita, kuten itämaisen prinsessan rakkauden. Matka kuitenkin keskeytyy erinäisistä syistä, ja siten epäonnistuu. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan kiertyy tämän retken ympärille, sen tarkoitusten, seurausten ja syiden ytimeen. Ajallinen selittämättömyys ja odottamattomat tarunomaiset ja surrealistisetkin käänteet saavat koko kertomuksen näyttäytymään unenomaisena. Kertomuksen loppuun mennessä otsikossa oleva matka aamun maahan on osoittautunut paitsi kertomuksen myös päähenkilön elämän keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki kiertää.

Hessen teoksista olen sen verran oppinut, että niissä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tai miltä kuulostaa. Koko teksti liikkuu oikeastaan vertauskuvien tasolla. Vertauskuvallisuus ja vähintään puoliksi mytologiset tapahtumat ovat oikeastaan se kudelma, jolle tarina sitten muotoutuu. Tällaisessa tekstissä kaltaiseni kehnohko temaattisten tulkintojen muodostaja onkin sitten kiipelissä, kun keskeiset vertaukset eivät aukea. Tavallaan oli mahdollista myös mennä tarinan mukana eikä stressata sen avautumisesta, sillä Matkassa aamun maahan oli hyvin viehättäviä, erikoisia ja viihdyttäviä kohtauksia ja rakenteellisia oveluuksia - eikä vähäisimpänä se, että esipuhe kattaa huomattavan osan koko teoksesta. 

Tässä tuleekin sitten se koukku, joka sai minut lamaannutettua spekuloimasta sen suurempia vertauskuvien merkityksestä. Hessen teoksissa nimittäin on paljon filosofista sisältöä ja nimenomaan tiettyjen filosofisten teorioiden tai perinteiden käsitteistöä kaunokirjallisessa muodossa. Joku hahmo, tapahtuma tai juonenkäänne voikin olla manifestaatio jostakin tietystä filosofisesta konseptista - esimerkiksi Nietzscheläisestä yli-ihmisestä tai vaikka jonkun itämaisen filosofin tai opin tietystä ideaalista tai vaiheesta. Ja minähän olen suhteellisen surkea filosofiassa siltikin, vaikka opiskelenkin taiteen filosofiaa - se kun on silti, loppujen lopuksi, aika eri asia. Joten jos ja kun tämä niin sanottu pohjateksti tai subteksti ei ole hallussa (vaikka onkin todennäköisesti taranovskilaisittain avain tulkintaan), tuntuu uskaliaalta lähteä tekemään omia päätelmiään. Tietysti tämä on vain omaa rajoittuneisuuttani - olen jo saanut kuulla toiselta kirjan lukijalta erinomaisen ja silmiä avaavan analyysin tästä teoksesta, jota en nyt kuitenkaan tässä ryöstösaaliina esittele.

Matka aamun maahan on hyvin hessemäisellä tavalla vivahteikasta ja eriskummallista kirjallisuutta, jossa voi tapahtua käytännössä mitä tahansa. Rakenteellisestikin ne ovat taitavia ja varmasti kestävät lukukertoja lukukertojen perään. Vaikka Hessen tuotannossa on samanlaista viehätystä, jota on kaikissa todella omaäänisten kirjoittajien teksteissä, se ei ainakaan vielä ole onnistunut tavoittamaan sitä "jotain", joka napsahtaisi kohdilleen oman persoonani kanssa. Se pysyy etäisenä ja tavoittamattomana kuten romaanin matkaajien runolliset määränpäät.

---

Hermann Hesse 1932/1975: Matka aamun maahan
Suom. Kai Kaila
Kirjayhtymä. Helsinki.
88s.
Kansi: Kosti Antikainen